Arkisto aiheelle ‘Artikkelit’

Helsingin Pro kuntapalvelut abc

maanantaina 28. tammikuuta 2013

Verkosto toimii:

  • peruspalvelujen puolesta kilpailuttamista ja ulkoistamista vastaa
  • lähipalvelujen säilyttämiseksi
  • kaupungin  laitoksiltaan  perimien sisäisten vuokrien alentamiseksi
  • Helsingin energian voittojen käyttämiseksi peruspalveluihin

Toimintamuotojamme  ovat:

  • Helsingin  budjettisuunnitelmien ja  muiden hankkeiden kommentointi
  • budjettiriihet ja muut keskustelutilaisuudet
  • kokoontumiset Seurakuntayhtymän tiloissa
  • yhteydenpito  lautakuntiin, valtuustoryhmiin ja valtuutettutuihin

Kirje sosiaalilautakunnalle

torstaina 4. maaliskuuta 2010

Helsingin Pro kuntapalvelut -verkosto 2.3.2010

Helsingin sosiaalilautakunnan jäsenille

Helsingin pro kuntapalvelut -verkosto on toiminut vuodesta 2003 lähtien. Verkostolaiset ovat kun­nallispolitiikkaa seuraavia helsinkiläisiä. Verkosto tukee toiminnallaan kunnallista demokratiaa, on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja avoin kaikille helsinkiläisille. Toiminnallaan se haluaa edistää Helsingin kuntapoliitikkojen ja asukkaiden vuoropuhelua.

Verkosto puolustaa kunnallisia palveluja, koska kaupungin omana toimintana ja oikein resursoituina ne ovat laadukkaita, kustannustehokkaita ja tukevat työllisyyttä. Ne ehkäisevät syrjäytymistä ja eriarvoistumista sekä edistävät oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta yhteiskunnassa. Verkosto tuottaa asiantuntijajäsentensä avulla käytännönläheistä ja tutkittua tietoa valtuutettujen työn tueksi ja herättääkseen kuntalaisten mielenkiintoa kuntapolitiikkaa kohtaan. Tässä kirjeessä tuomme esiin tärkeitä seikkoja, jotka toivomme sosiaalilautakunnan ottavan huomioon, kun se ottaa kantaa lähipalveluverkko-asiaan.

Lähipalvelut ovat kestävää kehitystä

Helsingin pro kuntapalvelut verkosto pitää lähipalveluja helsinkiläisten kannalta hyvin oleellisina, koska ne suojaavat sosiaalisia verkostoja. Julkisuudessa on tuotu esiin lähipalveluiden merkitys kestävän kehityksen kannalta liikkumista vähentävänä tekijänä (mm. Raimo Ilaskivi 9.2.2012HS, http://peliseis.weebly.com/). Pro kuntapalvelut -verkosto katsoo, että kestävän kehityksen tulee olla oleellinen lähtökohta Helsingin kaikessa toiminnassa jo kuntalain 1 §:n perusteella. Kestävässä kehityksessä on kolme osa tekijää: sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen. Vaikka taloudellinen tilanne vaatisi menoleikkauksia, kestävää kehitystä on arvioitava myös kahden muun kriteerin valossa.

Kestävän kehityksen lisäksi lähipalvelut ovat tärkeitä kaupunkilaisille helpon saavutettavuuden ja myös kustannusten kannalta. Monille palveluja tarvitseville liikkuminen on vaikeaa. Esimerkiksi terveyskeskusverkon harventamisesta aiheutuvat matkakulut tulisivat merkitsemään huomattavaa kuluerää erityisesti pienituloisille lapsiperheille, vanhuksille ja vammaisille. Palveluverkkoa harvennettaessa pitäisi laskea kustannuksiksi ainakin käyttäjien matkakulut, mutta on hyvät perusteet laskea hinta myös matkoihin käytetylle ajalle. Kuluttajatutkimuskeskus käyttää omissa tutkimuksissaan esim. kauppamatkoihin käytetyn ajan hintana noin 10 euroa/tunti (likimain kodinhoitajan palkka, keskustelu Johanna Varjosen kanssa 2010).

Teiden rakentamisen keskeisenä perusteena on matka-ajan säästö. Sama peruste olisi oikeudenmukainen myös palveluverkon harventamisen haittoja ja hyötyjä vertailtaessa. Palvelua tarvitseva helsinkiläinen on maksaja joka tapauksessa, joko veroina tai suoraan omista rahoistaan. Ehdotamme, että lautakunta ottaa päätöksiä tehdessään käyttöön vaihtoehtojen vertailun ja kustannushyötyanalyysit, joissa on arvioidaan toimenpiteiden vaikutuksia laaja-alaisesti.

Lapset tarvitsevat tilaa ja sosiaalisia verkostoja

Yksi sosiaalilautakunnan keskeisiä vastuualueita on lasten päivähoito. Nykyisin valtaosassa perheitä on joko yksi tai kaksi lasta. Tämä merkitsee sitä, että oman ikäisiä leikkikavereita on vähän. Siksi päiväkodissa luontaisesti syntyvät kaveri- ja ystävyyssuhteet ovat hyvin tärkeitä ja monesti ne ovat elinikäisten kiinteiden ystävyyksien alku. Mutta tämä edellyttää, että päiväkoti on lähellä omaa kotia ja muiden päiväkodin lasten koteja. Näin syntyy iltojen ja viikonloppujen myötä ystäväverkosto, jossa tavataan pihoilla, puistoissa, syntymäpäivillä tai joka voi myös tarjota apua, jos perheessä on kriisi.

Tästä lasten sosiaalisen verkoston kehittymisen näkökulmasta päiväkotien ja neuvolapalvelujen läheisyydelle on annettava paino, joka ylittää vähäiset kuntatalouden hyödyt. Tämän läheisyysmallin pitäisi jatkua ainakin peruskoulun ala-asteen ajan. Tarvitaan siis lautakuntien yhteistyötä. Lasten ja nuorten kalliisti hoidettavan syrjäytymisen ehkäisemiseksi on kestävien ystävyysverkostojen ja vanhempien yhteistyön rakentuminen päiväkodista lähtien erittäin tärkeää. Kunnan omana toimintana voidaan parhaiten taata pysyvät päiväkodit.

Lähipalveluverkko-suunnitelmassa esitetään lasta kohden lasketun päiväkotien pinta-alan alentamista. Sen taloudelliset hyödyt kaupungille ovat vähäiset, sillä todelliset kulut ovat kiinteistön hoito- ja ylläpitokulut. Sisäistä vuokrista ne ovat alle puolet. Tutkimukset ovat osoittaneet, että melu on todellinen ongelma monessa päiväkodissa. Riittävät tilat ja oikeat materiaalit ehkäisevät meluhaittoja.

Palveluverkon supistuksia on perusteltu tilakustannusten säästöillä. Aitoa säästöä saadaan vasta, jos tilat saadaan myytyä tai vuokrattua kaupungin ulkopuoliselle taholle. Tiloista luopuminen vähentää hallintokunnan sisäisiä vuokria, mutta ei tuo kaupungille säästöjä. Tilojen käytön tehostamiseksi ehdotamme, että esim. kouluja ja päiväkoteja annettaisiin kaupunkilaisten järjestöjen ja toimintaryhmien käyttöön nykyistä laajemmin iltaisin.

Helsingille on laadittava ikääntymispoliittinen strategia

Helsingin pro kuntapalvelut verkosto on erityisen huolestunut vanhusten asemasta lähipalveluverkon tulevaisuutta pohdittaessa. Kirjastoille ja lapsillekin löytyy helposti vireitä puolustajia ja asianajajia, mutta vanhukset eivät usein jaksa lähteä puolustamaan omia palvelujaan. Siksi sosiaalilautakunnan pitäisi ottaa vanhusten hoidon laatu sydämen asiakseen. Sen vastuu on nyt entistä suurempi, kun pitkäaikaissairaalat siirtyivät sosiaaliviraston alaisuuteen ns. saumattomana hoitoketjuna. Kotihoidon jäätyä terveysviraston alaisuuteen on tärkeää, että sosiaali- ja terveyslautakunta laativat pikimmiten yhdessä suunnitelman kotihoidon ilmeisten puutteiden korjaamiseksi.

Verkosto koko toimintansa ajan saanut viestejä vanhusten tarpeiden laiminlyönneistä. Ne ovat vain lisääntyneet vuosien varrella. Siksi Helsingille pitäisi tehdä välittömästi ikääntymispoliittinen strategia, kuten STM:n ja Kuntaliiton suosituksissa hyvin painokkaasti edellytetään. Ikääntymispoliittisen strategian laadintaan pitää ottaa vanhukset mukaan, sillä laitkin edellyttävät sitä. Vanhuspoliittinen ohjelma päättyi viime vuoden lopussa, joten tavallaan Helsingin vanhuspalvelut ovat ”laittomassa tilassa”.

Kaupunginvaltuuston päätöksellä ollaan poistamassa satoja pitkäaikaispaikkoja. Jo toteutuneet supistamispäätökset näkyvät siten, että on entistä vaikeampi päästä ketjun alkupäähän, kaupungin maksamaan resursoituun palveluasumiseen.

Kaupungin huononevan talouden myötä monet omaiset ovat valmiit hyväksymään sen, että he osallistuvat omalta osaltaan omaistensa hoitoon. Raja ylittyy kuitenkin, kun vanhus kaatuilee kodissaan yksin eikä pääse omin voimin ylös. Aikaisemmin tällaiset kaatumiset johtivat nopeasti laitospaikkaan. On kysymys hoidon turvallisuudesta, kun vanhus makaa yli yön lattialla eritteissään ja mahdollisine vammoineen odottaen joskus saapuvaa apua.

Missä viipyy palveluasumisvaihtoehtojen tuoteseloste?

Verkostolaiset ovat huomanneet, että sosiaaliviraston hallinto tuottaa todellisuudesta etäännyttäviä mielikuvia kirjoittaessaan esim. asumispalveluista, kun todellisuudessa vanhukset tarvitsevat hoitoa ja huolenpitoa. Mitä heikommassa kunnossa vanhus on, sitä enemmän tarvitaan hoitoa ja huolenpitoa: ravintoa, puhtautta, välittämistä ja yhdessä oloa.

Vanhuksia varten tarvittaisiin myös selkeä palveluasumisvaihtoehtojen tuoteseloste. Sosiaalilautakunta ja -virastot ovat nykyään vastuussa siitä, minkä tasoista hoitoa sitä tarvitseva vanhus saa ja missä. Pitkäaikaissairaalan ja vanhainkodin maksut ovat 85 % potilaan tai asukkaan tuloista, kuitenkin niin että hänelle jää 97 euroa omaan käyttöön. Hoito sisältää kaiken, myös lääkkeet yms. Tämä on helposti ymmärrettävä hoidon laskutusperuste, joka ei riipu potilaan tai asukkaan terveydentilasta.

Sen sijaan palveluasumisessa kustannukset asukkaalle vaihtelevat suuresti tarvittavan lääke- ja kotihoidon sekä tarvittavien hoitotarvikkeiden mukaan. Myös palveluasumisessa asukkaan tulisi tietää, mitä hänelle jää omaan käyttöön. Vanhusten oikeusturvan ja tulevaisuutensa hahmottamisen vuoksi olisi välttämätöntä, että lautakunta teettäisi sosiaalivirastolla laskelmat siitä, miten palveluasumisen kustannukset nousevat lisääntyvän hoidon ja muun avuntarpeen myötä. Samassa yhteydessä pitäisi selventää missä tapauksissa esim. omistusasunto tai säästöt menevät hoidon kustantamiseen. Julkinen asumispalvelujen tuoteseloste lisäisi monella tapaa ikääntyvien ihmisten turvallisuuden tunnetta ja tulevaisuuden hahmottamista.

Luottamuselinten on ohjattava kehitystä!

Sosiaali- ja terveysviraston hallinnot tuottavat suuren määrän selvityksiä, jotka näyttävät tulevan toiminnassa noudatettaviksi ohjeiksi ilman lautakuntien poliittisia arvioita ja ohjeistuksia. Verkoston mielestä kunnallinen demokratia edellyttää, että esim. päätökset palvelusetelien käyttökohteista ja käytön ohjeistus tehdään lautakunnissa, ei virastoissa. Lähtökohtana on se lain keskeinen kohta, että palvelusetelin sijasta pitää aina olla tarjolla kunnan oma palvelu.

Terveyskeskuksista ja sairaaloista on tehty pitkälle tulevaisuuteen ulottuva suunnitelma, joka toteutuessaan mullistaisi koko terveydenhoidon nykyisen rakenteen ja toisi osaksi kunnan palveluja yksityiset palvelut. Sen on konsernijaos määritellyt noudatettavaksi ohjeeksi lautakuntia kuulematta. Käsittääksemme se pitää käsitellä ja arvioida myös sosiaalilautakunnassa.

Lopuksi

Helsingin, Suomen pääkaupungin, pitäisi päättää sitovasti, että se hyväksyy vanhuspalvelujen, neuvoloiden ja oppilasterveyshuollon, perheneuvoloiden sekä muiden kunnallisten palvelujen mitoitus- ja laatu­suositukset oma toimintansa minimitasoksi, josta ei tingitä. Helsingin tulisi olla esimerkki muille suositusten noudattamisessa.

Helsingin pro kuntapalvelut -verkoston puolesta

Juha Nurmela Sosiologian dosentti

Kirsti Olli-Lindén Terveydenhoitaja, eläkkeellä

Juhani Veikkola TT, eläkkeellä

Anita Kelles VL, Happy Years 64 ry

Internet kotisivumme on

www.prokuntapalvelut-helsinki.fi

Kirje terveyslautakunnan jäsenille

torstaina 4. maaliskuuta 2010

Helsingin Pro kuntapalvelut -verkosto 2.3.2010

Helsingin terveyslautakunnan jäsenille

Helsingin pro kuntapalvelut -verkosto on toiminut vuodesta 2003 lähtien. Verkostolaiset ovat kun­nallispolitiikkaa seuraavia helsinkiläisiä. Verkosto tukee toiminnallaan kunnallista demokratiaa, on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja avoin kaikille helsinkiläisille. Toiminnallaan se haluaa edistää Helsingin kuntapoliitikkojen ja asukkaiden vuoropuhelua.

Verkosto puolustaa kunnallisia palveluja, koska kaupungin omana toimintana ja oikein resursoituina ne ovat laadukkaita, kustannustehokkaita ja tukevat työllisyyttä. Ne ehkäisevät syrjäytymistä ja eri­arvoistumista sekä edistävät oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta yhteiskunnassa. Verkosto tuottaa asiantuntijajäsentensä avulla käytännönläheistä ja tutkittua tietoa valtuutettujen työn tueksi ja herät­tääkseen kuntalaisten mielenkiintoa kuntapolitiikkaa kohtaan. Tässä kirjeessä tuomme esiin tärkeitä seikkoja, jotka toivomme terveyslautakunnan ottavan huomioon, kun se ottaa kantaa lähipalveluverkko-asiaan.

Lähipalvelut ovat kestävää kehitystä

Helsingin pro kuntapalvelut verkosto pitää lähipalveluja helsinkiläisten kannalta hyvin oleellisina, koska ne suojaavat sosiaalisia verkostoja. Lähipalvelujen tuttu henkilökunta on merkittävä hyvän hoidon edellytys. Julkisuudessa on tuotu esiin lähipalveluiden merkitys kestävän kehityksen kannal­ta liikkumista vähentävänä tekijänä (mm. Raimo Ilaskivi 9.2.2012HS, http://peliseis.weebly.com/). Pro kuntapalvelut -verkosto katsoo, että kestävän kehityksen tulee olla oleellinen lähtökohta Helsingin kaikessa toiminnassa jo kuntalain 1 §:n perusteella. Kestävässä kehityksessä on kolme osa tekijää: sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen. Vaikka taloudellinen tilanne vaatisi menoleikkauksia, niitä on arvioitava myös kahden muun kriteerin valossa.

Kestävän kehityksen lisäksi lähipalvelut ovat tärkeitä kaupunkilaisille helpon saavutettavuuden ja myös kustannusten kannalta. Monille palveluja tarvitseville liikkuminen on vaikeaa. Terveysasema- ja neuvolaverkon harventamisesta aiheutuvat matkakulut olisivat merkittävä kuluerä erityisesti pienituloisille lapsiperheille, vanhuksille ja vammaisille. Palveluverkkoa harvennettaessa pitäisi laskea kustannuksiksi ainakin käyttäjien matkakulut, mutta on hyvät perusteet laskea matkoihin käytetylle ajallekin hinta. Kuluttajatutkimuskeskus käyttää omissa tutkimuksissaan esim. kauppamatkoihin käytetyn ajan hintana noin 10 euroa/tunti (likimain kodinhoitajan palkka, keskustelu Johanna Varjosen kanssa 2010).

Teiden rakentamisen keskeisenä perusteena on matka-aika säästö. Sama peruste olisi oikeudenmukainen myös palveluverkon harventamisen haittoja ja hyötyjä vertailtaessa. Palvelua tarvitseva helsinkiläinen on maksaja joka tapauksessa, joko veroina tai suoraan omista rahoistaan.

Ehdotamme, että terveyslautakunta ottaa päätöksiä tehdessään käyttöön vaihtoehtojen vertailun ja kustannushyötyanalyysit, joissa arvioidaan toimenpiteiden vaikutuksia laaja-alaisesti.

Lähipalvelut ovat osa ihmisten normaalia sosiaalista verkostoa. Varhainen oireiden toteaminen ja niihin puuttuminen ja erilaisten hoitoryhmien järjestäminen omalla terveysasemalla on luonnollista ja kustannustehokasta toimintaa. Niitä ei pidä siirtää sairaaloiden poliklinikoille. Myöskään mielenterveysongelmaisten ja psykiatristen potilaiden alueellisesta hoitamisesta ei pidä luopua. Kaupunginosat tarvitsevat omat psykiatriset palvelut terveysasemilla.

Kotihoitoon tarvitaan lisää rahaa ja työntekijöitä

Helsingin tämän vuoden budjetin suunnitelman mukaan pitkäaikaissairaanhoidon ja palveluasumis­paikkojen yhteismäärä vähenee 90 000 hoitopäivää eli 260 hoitopaikan verran 2009 – 2010. Kotihoidon käyntien oletetaan lisääntyvän tuona aikana noin 110 000 käynnillä. Tästä seuraa suuri hoitovaje jo laskennallisesti. Kun tiedetään, kuinka huonokuntoisia ja usein monisairaita entisten pitkäaikaissairaaloiden ja vanhainkotien potilaat/asukkaat ovat, heitä ei voida mitenkään kotiuttaa yhden kotihoitokäynnin varaan. Kyse on tosiasiassa suuresta hoitovajeesta, sillä hoitoa tarvitsevien vanhusten määräkin kasvaa jatkuvasti. Kotihoito tarvitsee paljon enemmän työntekijöitä kuin toimintasuunnitelmassa esitetään. Laitoshoidon ja kotihoidon kustannusten vertailu vääristyy, jollei tätä oteta huomioon.

Sairaanhoitotyö potilaiden kotona on erittäin vaativaa ja edellyttää kokenutta, koulutettua henkilökuntaa. On tiedossa että Helsingissä ei noudateta STM:n henkilöstösuositusta. Se vaatisi kotihoitoon ainakin 50 lisätointa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta hoidon laatuun eikä henkilöstön jaksamiseen. Kestävässä kehityksessä pitäisi ottaa huomioon myös henkilöstön kestävyys!

Kun lisäksi RAVA-pisteet, joilla pääsee palvelutaloon, on kohotettu 2.5:stä 2.7:ään, jää kotihoitoon entistä suurempi ja sairaampi vanhusryhmä. Heidän kunnolliseksi hoitamisekseen eivät riitä pienet kokeiluprojektit tai jotkut tekniset parannukset. Vanhuksella tulisi olla oikeus turvalliseen ja laadukkaaseen hoitoon. Lisäksi kotihoidon ja laitoshoidon määrittelyssä olisi otettava huomioon myös se, haluaako potilas lainkaan omaan kotiinsa suuria tilaa vieviä apuvälineitä ja laitteita, joita hoitaminen ja ergonomia vaativat.

Kokeilulain aikana kotihoidon tila ei ole parantunut, vaan päinvastoin huonontunut. Kotiin saatavan avun lisääminen ennaltaehkäisevästi ja sairauksien hoidon yhdistäminen ei ole tuonut parannuksia vanhusten tilanteeseen.

Myös omaisten hätään on vastattava. Kaupungin huononevan talouden myötä omaiset ovat usein valmiita hyväksymään sen, että he osallistuvat mahdollisuuksiensa mukaan vanhustensa hoitoon. Raja ylittyy kuitenkin, kun vanhus rupeaa kaatuilemaan kodissaan yksin eikä pääse omin voimin ylös. Aikaisemmin tällaiset kaatumiset johtivat nopeasti laitospaikkaan. On kysymys hoidon turvallisuudesta, kun vanhus makaa yli yön eritteissään lattialla mahdollisine vammoineen odottaen joskus saapuvaa apua.

Vanhusten ja muidenkin 18-vuotta täyttäneiden toipilaiden, pitkäaikaissairaiden ja vammaisten ko­tona tapahtuvan hoidon parantamiseen on näin ollen paneuduttava kaikella vakavuudella. Hoitopaikkojen kar­simisesta aiheutuva kasvava kotihoidon tarve edellyttää, että lisääntyvän vanhusväestön kotona hoitamiseen on saatava lisää todellisia voimavaroja. Mittarikikkailujen, loputtomien kehittämisprojektien ja henkilökunnan hiostamisen sijaan kotihoitoon tarvitaan lisää henkilöstöä ja taloudellisia resursseja.

Katsomme, että vanhusten laitospaikkojen vähennyksistä tulee välittömästi luopua, kunnes tarvittavat henkilöstöresurssit ihmisarvoiseen hoitoon kotona ja palvelutaloissa on saatu muiden Pohjoismaiden tasolle. Ilman mittavia lisäyksiä kotihoitoon, ei laitospaikkoja voi lakkauttaa.

Terveyskeskuksen toimintasuunnitelmasta ei myöskään ilmene, miten alle 65-vuotiaiden vaikeasti monisairaiden hoito järjestetään. He ovat noin 170 potilaan joukko, joka asema on määrittelemättä.

Helsinki tarvitsee välittömästi ikääntymispoliittisen strategian

Helsingin pro kuntapalvelut verkosto on erityisen huolestunut vanhusten asemasta lähipalveluver­kon tulevaisuutta pohdittaessa. Kirjastoille ja lapsillekin löytyy kyllä puolustajia ja asianajajia, mut­ta vanhusten palvelujen puolustajia on vähänlaisesti, koska vanhukset itse eivät jaksa tai osaa tuoda asiaansa esille. Siksi terveyslautakunnallekin pitäisi helsinki­läisten vanhusten tilanne olla sydämen asia. Teidän vastuunne on edelleen suuri, vaikka pitkäaikaissairaalat siirtyivät sosiaaliviraston alaisuuteen ns. saumattomana hoitoketjuna, sillä kotihoito on teidän vastuullanne. Kunnoltaan heikkenevän vanhuksen kotona asumiseen liittyy monia ongelmia, joista on ollut paljon myös julkisuudessa.

Verkosto on koko toimintansa ajan saanut viestejä vanhusten tarpeiden laiminlyönneistä. Ne ovat vain lisääntyneet vuosien varrella. Siksi Helsingille pitäisi tehdä välittömästi ikääntymispoliittínen strategia, kuten STM:n ja Kuntaliiton suosituksissa hyvin painokkaasti edellytetään. Vanhuspoliit­tinen ohjelma päättyi viime vuoden lopussa, joten tavallaan Helsingin vanhuspalvelut ovat ”laitto­massa tilassa.”

Ikääntymispo­liittisen strategian laadintaan pitää ottaa vanhukset mukaan. Laitkin edellyttävät sitä. Siinä on oltava myös toimenpiteitä terveyden edistämiseksi, sillä ne myöhentävät hoidon tarvetta.

Tällä ikääntymispoliittisella ohjelmalla olisi suuri merkitys sekä vanhusten että heidän omaistensa hyvinvoinnille. Nykytilanteessa, jossa vanhuksille on tarjolla vain kotihoidon ja palvelujen niukkuutta, joutuvat omaiset ja ystävät, jos niitä ylipäätään on, käyttämään paljon aikaa ja työtä edes kohtuullisen hoidon turvaamiseksi vanhukselle, puhumattakaan henkisestä epävarmuudesta ja ahdistuksesta, jota epätietoisuus tarvittavan hoidon saatavuudesta aiheuttaa. Nykyisessä tilanteessa ei vanhuksella ole mitään varmuutta tulevaisuudestaan.

Tarvitaan hallinnon suunnitelmien demokraattista arviointia lähipalvelunäkökulmasta

Helsingin pro kuntapalvelut verkostolaiset ovat lukeneet huolella terveyskeskuksen tämän vuoden toimintasuunnitelmaa. Siinä hämmästyttää erityisesti se, että siinä on runsaasti pilotti-, kokeilu- ja muita lyhytaikaisia hankkeita. Erilaisia sähköisten palvelujen kehittämishankkeita luetellaan rop­pakaupalla vaikka yli 65 – vuotiaista vain alle kolmannes käyttää internetiä ja netitse voi antaa hoitoa vain hyvin rajatusti. Toimintasuunnitelmassa paljon ns. sanahelinää, mutta ei juuri lainkaan kuvausta terveyskeskuksen perustyön toteuttamisesta ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisuista. Perustyön puutteista ovat eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri esittäneet vakavan huomautukset sekä vanhusten hoidon että oppilashuollon osalta.

Sosiaali- ja terveysviraston hallinnot tuottavat suuren määrän selvityksiä, jotka näyttävät tulevan toiminnassa noudatettaviksi ohjeiksi ilman lautakuntien poliittisia arvioita ja ohjeistuksia. Verkoston mielestä kunnallinen demokratia edellyttää, että esim. päätökset palvelusetelien käyttökohteista ja käytön ohjeistus tehdään lautakunnissa, ei virastoissa. Lähtökohtana on se lain keskeinen kohta, että palvelusetelin sijasta pitää aina olla tarjolla kunnan oma palvelu.

Terveyskeskuksista ja sairaa­loista on tehty myös pitkälle tulevaisuuteen ulottuva suunnitelma, sairaalavisio, joka toteutuessaan mullistaisi terveydenhoidon nykyisen rakenteen ja toisi yksityiset palvelut osaksi kunnan palveluja. Sen on konsernijaos määritellyt noudettavaksi ohjeeksi lautakuntia kuulematta. Käsittääksemme se pitää käsitellä ja arvioida ainakin terveyslautakunnassa.

Kun kotihoito on terveysviraston alaisuudessa, on tärkeää että sosiaali- ja terveyslautakunta pohti­vat yhdessä kotihoidon tasoa erityisesti vanhushoidon osalta. Verkosto haluaa muistuttaa, että sup­pea kunnallistalouden tarkastelu, jossa pyritään maksimoimaan Kelan osallistuminen kustannuksiin on kovin lyhytnäköistä. Helsinkiläisten veronmaksajien kannalta on toissijaista, onko verot kerännyt kunta vai valtio. Hoitoa tarvitsevien hyvinvoinnin pitää aina olla etusijalla ei sen, kumpi Kela vai Helsinki maksaa vaipat missäkin tapauksessa.

Lopuksi

Terveyserot ovat jyrkentyneet. Terveyskeskuksen toimintasuunnitelmassa ei ole konkreettisia toimenpiteitä, joilla tilanteeseen puututaan. Siinä painopiste asetetaan itsehoitoon, sähköisiin palveluihin ja erilaisiin projektiluontoisiin hankkeisiin. Kun samanaikaisesti supistetaan palveluverkkoa, hoitopaikkoja ja kuntalaisten saamaa terveydenhoitoa, eivät terveyserot kapene, vaan päinvastoin ovat omiaan kasvamaan entisestään. Itsehoidon korostaminen ja hoitoon pääsyn vaikeuttaminen lisäävät todennäköisesti terveyseroja ja myös kustannuksia tulevina vuosina.

Helsingin, Suomen pääkaupungin, pitäisi päättää sitovasti, että se hyväksyy vanhuspalvelujen, neuvoloiden ja oppilasterveyshuollon, perheneuvoloiden sekä muiden kunnallisten palvelujen mitoitus- ja laatu­suositukset oman toimintansa minimitasoksi, josta ei tingitä. Helsingin tulisi olla esimerkki muille suositusten noudattamisessa.

Helsingin Pro kuntapalvelut –verkoston puolesta

Juha Nurmela,

Kirsti Olli-Lindén

Juhani Veikkola

Anita Kelles

Internet kotisivumme on www.prokuntapalvelut-helsinki.fi

Kommentteja neuvoloista

torstaina 4. maaliskuuta 2010

Hei pro-kuntailijat,

Tässä lähipiiristä kerättyjä kommentteja neuvoloiden toiminnasta Helsingissä:
Kokosin tähän tulleita kommentteja ja niitä, joita on neuvola-uramme aikan tullut vastaan kaverien perheissä. Ja meillä. Länsi/Pohjois/Itä ja Keskustan alueelta, eli ei vain 1 neuvolan asioita.

– Neuvoloissa harmittaa eniten se kiireen tuntu. Aikaa ei tunnu oikeasti olevan ylimääräisille kysymyksille. Vain ?ohjelman? mukaiset asiat käsitellään.

– Saadakseen neuvola-ajan on soitettava puhelinaikaan useana päivänä peräkkäin, jotta saa jonkun kiinni. Jostain syystä vain terveydenhoitajat itse voivat varata aikojaan, ei esim samaa työtä tekevä kollega. Vanhemman kannalta tämä on kurjaa, kun pitää soittaa puhelinaikana ja saada juuri ko terkkari kiinni. Esim sairaslomien ja koulutusten ajan kukaan ei ota ajanvarauksia
poissaolijan puolesta.

– Raskaana ollessani terkkarimme kehotti ihan suoraan kääntymään lääkäriasioissa yksityiselle puolelle parikin kertaa. Tähänkö on tultu?

– Allergisten lasten hoidossa apua ei saa käytännössä lainkaan, vaan asiantuntemus ja aika on yksityisellä puolella. Rahalla saa, ikävä kyllä.

– Tarkastukset ja rokotukset on hoituneet ok, ja terveiden lasten kanssa ei olla tarvittu muita palveluita. Tietysti toivoisi että yhtä hyvä palvelutaso säilyisi muillekin, neuvola julkisilla saavutettavissa, mahdollisuus ”omaan” terveydenhoitajaan jne.

– Kertoessani neuvolassa, että olen uupunut, minulle ehdotettiin ravitsemusterapiaa! Kun pyysin suoraan, että joku tulisi auttamaan kotiin lapsikatraan kanssa, vastaus oli, ettei siihen ole osoitettuna resursseja. Onneksi lähipiiri pelasti meidät ja voin nyt paremmin.

– Jos perheessä on aiemmin jo yksi lapsi, neuvolassa ehdotetaan ohjelman mukaisten vauva-iän käyntienkin (ne, jotka eivät ole pakollisia) väliin jättämistä: ?Teillä on jo yksi, joten kyllä te tiedätte nämä asiat.? Eiväthän lapset ole toistensa kopioita.

– Minun maksahepatoosi oli toisessa raskaudessa jäänyt huomaamatta, ellen olisi itse vakuuttanut terveydenhoitajaa tilastani. (Minulla oli sama vaiva myös ensimmäisessä raskaudessa ja siksi osasin olla tarkkana) Maksa-arvoja piti
seurata laboratoriokokeella, sain lähetteen siis vakuuttelun jälkeen. Laboratoriossa huomasimme hoitajan kanssa, että terveydenhoitaja oli ruksittanut väärät kokeet lähteeseen. Hepatoosi varmistui kokeissa ja sain
ajoissa hoitoa.

– Asuinalueemme neuvolassa on ultralaite, mutta vain äärimmäisen harvoin
terveydenhoitajat/kätilöt ottavat sen käyttöön. Mikä järki on pitää laitetta
käyttämättömänä varastossa kun sillä voitaisiin monessa tilanteessa varmistaa
tai kumota epäilyt sikiön tilasta. Sain tietää tästä, kun eräs sijainen haki
sen käyttöön.

– Allergisten lastemme hoitoa on lähes jokaisella neuvolakäynnillä kyseenalaistettu. Siis huolimatta siitä, että hoidosta vastaa erikoislääkäri. Vanhemmalle on raskasta tulla joka kerta ?haastetuksi? perheen perustavoista ja ?terveydestä. Tukea raskaaseen elämänvaiheeseen ei ole ollut tarjolla.

– Ajan saaminen neuvolaan on tosi vaikeaa. Ajat varattuja pitkälle, esim, kuukauden tai puolentoista päähän.

– Ensimmäisen raskauden ajan meitä hoiti kätilö. Saimme asiantuntevaa hoitoja ja ohjausta. Toista lasta odottaessamme muutimme toiselle puolelle kaupunkia, jossa raskaana olevista ei huolehtinutkaan kätilö vaan tavallinen
terveydenhoitaja. Monet kysymyksemme jäivät vastaamatta ja tutkiminen oli ylimalkaista. Vieläkin lämmöllä muistelen kätilön asiaan paneutumista ja lämmintä asennetta asiakkaisiin.

Muistisairaasta huolehtivan omaisen ”päiväkirjasta”

torstaina 4. maaliskuuta 2010

Kertomus siitä, millaista on olla Alzheimer-potilaan omainen Helsingissä…

Kirjoitan tämän koosteen kahdesta syystä: nollatakseni omaa päätäni ja valoittaakseni muistisairaan omaisen karua arkea Helsingissä.

Viime syyskuusta olen hoitanut yhdeksääkymppiä lähestyvän tädin asioita. Täti asuu yksin Helsingissä ja hän sai viime syksynä diagnoosin keskivaikeasta Alzheimerin-taudista. Taudin tilaa pahensi merkittävästi tädin tyttären kuolema, ja sen aiheuttama suru ja kriisi. Itse olen kolmekymppinen lapsiperheen äiti, emme ole tädin kanssa biologisesti sukulaisia. Hoidan tädin asioita pääasiassa kaksin Lapissa asuvan sukulaisen kanssa. Suurta tukea olemme saaneet omilta läheisiltämme, joilla oli jo kokemuksia muistisairaan omaisena olemisesta. Ilman näitä arvokkaita vinkkejä työmäärämme olisi ollut vielä suurempi.

Tädillä ei ole samassa kaupungissa olevia lähiomaisia. Niinpä tyttären kuoleman jälkeen tädin arjessa auttamisesta sovittiin tihennetysti kaupungin kotihoidon kanssa. Täti oli jo aiemmin kotihoidon asiakkaana, johtuen lonkkaleikkauksista ja niiden tuomasta liikuntahaitasta. Tilanne oli meille ”kaukaisemmille” omaisillekin uusi, sillä tytär oli aiemmin hoitanut kaikki tädin asiat, eikä meillä ollut kuvaa kokonaistilanteesta.

Muistisairaus eteni syksyllä hurjaa vauhtia. Täti näki peileissä harhoja, ja pelkäsi niitä päivin ja öin. Kyky tunnistaa vuorokauden ajat ja kello hävisi marraskuun aikana. Vointi myös taudille tyypillisesti vaihteli saman päivän aikanakin täysin muistamattomasta lähes entisen skarppiin. Hän soitti meille omaisille öisin peloissaan kun ei tiennyt missä on ja mitä kello on. Myös lisääntyvät harhat ja oman kodin muuttuminen vieraaksi vaivasivat ymmärrettävästi myös yöaikaan.

Omaisten kesken järjestelimme vastuuta, kuka hoitaa asiat kotihoidon kanssa, kuka huolehtii lääkityksestä ja apteekkiasioista, kuka sosiaalipalveluista, pyykinpesusta, ateriaalipalveluista ja sosiaalipalveluista. Ilmoitimme näistä muutoksista kotihoitoon. Kotihoidon oli vaikea hyväksyä, että biologisesti lähimmät sukulaiset eivät enää olekaan vastuussa tädin asioista.

Saimme syksyn kuluessa sovittua kolmesta päivittäisestä hoitajakäynnistä, jotta täti tietäisi milloin on aamu ja aika nousta, milloin aika syödä lounasta ja milloin on mentävä nukkumaan.

Nostan tässä esiin muutama keskeisiä ongelmia kotihoidon kanssa.

Lääkehuolto

– Syyskuussa täti vielä osasi ottaa lääkkeensä dosetista. Aiemmin tytär oli täyttänyt dosetin lääkepurkeista saamansa listan perusteella. Kotihoitajat eivät kuulemma saa jakaa lääkkeitä, ja tädille tilattiin lääkkeet apteekista annosjakelupusseissa. Muutaman viikon ajan kodinhoitajat siirsivät lääkkeet (meille sanottiin, että vastoin ohjeitaan) pusseista dosettiin. Tämän jälkeen he halusivat tädin opettelevan lääkkeiden ottamisen suoraan pusseista, vaikka me omaiset ja täti itse vastustimme tätä jyrkästi. Muistisairaille uusien asioiden opetteleminen on vaikeaa, lähes mahdotonta, niinpä tämäkin kokeilu päättyi huonosti. Täti meni entistä sekaisemmaksi ja hermostui. Eräänä sunnuntai aamuna hän soitti minulle ja kertoi ottaneensa kourallisen pillereitä. Sain kotihoitajan kiinni ja hän lähti tarkastamaan tädin tilan ja totesi, että tämä kourallinen oli todennäköisesti sisältänyt vain aamulääkityksen.

Kotihoito oli antanut meidän ymmärtää, etteivät apteekit ”suostu” jakamaan suoraan dosetteihin. Vihelsin pelin poikki, ja etsin apteekin (joka oli korttelin päässä tädiltä ja löytyi kahdella puhelinsoitolla) joka mielellään jakaa lääkkeet dosetteihin ja vielä samaan hintaan kun kaupungin kilpailuttama annospussijakelu. Täti oli silminnähden helpottunut kun hän sai taas toimia vanhalla tutulla tavalla. Mielessäni kaivertaakin ajatus, kuinka montaa muuta kaupunkilaista tuttu dosettijakelu auttaisi, tai käänteisesti, monenko kunto on heikentynyt siksi että heidät on pakotettu uuteen käytäntöön? Muutamaa viikkoa myöhemmin lääkkeiden antaminen siirrettiin kokonaan kotihoidon vastuulle, kun saimme heidät viimein vakuuttuneiksi siitä, ettei tädin muisti ole enää riittävä lääkkeiden ottamiseen.

– Tädille määrättiin Alzheimerin tautiin lääkitys. Kotihoitotiimin terveydenhoitajan kanssa keskustelin lääkkeen antamisajankohdasta. Tuolloin kotihoito kävi kolmesti aamu-, päivä-, myöhäinen iltakäynti. Yritin kaikkeni, jotta terveydenhoitaja olisi suostunut kirjoittamaan lääkkeen annosteluajankohdan niin, että lääkkeen antaisi hoitaja eikä niin, että lääke olisi tädin yksin otettava. Terveydenhoitaja sanoi useaan kertaan, että ainut mahdollisuus lääkkeelle on sen ottaminen klo 17 illalla. Neuvoteltuani asiasta pitkän puhelun verran, en saanut häntä muuttamaan mieltään. Lääkitys aloitettiin ja muutamassa viikossa se sekoitti tädin yöt ja päivät. Hän ei pystynyt nukkumaan eikä päivisin olemaan aloillaan.

Toisen omaisen otettua yhteyden suoraan kotihoidon lääkäriin, hän keskeytti välittömästi lääkityksen ja sairaskertomuksesta myöhemmin luimme, että juuri lääkkeen annostelu illalla ennen nukkumaan menoa oli lisännyt öisiä harhoja ja aiheuttanut levottomuutta. Lääke olisi kuulunut annostella aamuisin. Ja tämä samainen terveydenhoitaja oli puhelussa minulle vakuuttanut, kuinka kokenut hän on vanhojen ihmisten ja erityisesti muistipotilaiden hoitamisessa.

– Syksyllä huomasin lääkelistasta myös, että täti söi 2 särkypilleriä päivittäin. Kun ihmettelin tätä asiaa lääkärille ja kysyin mihin särkyihin nämä oli määrätty hän vastasi ettei löydä merkintää mistä särystä on kysymys. Hän antoi suullisen luvan purkaa lääkityksen. Jälleen kotihoidon terveydenhoitaja vastusteli. Kun sanoin, että eikö lääkettä voi antaa tarvittaessa (esim kävelyretken jälkeen jos kipuja ilmaantuu) hän halusi vielä selvitellä asiaa. Noin viikon päästä särkylääkkeet otettiin pois tädin lääkelistalta ja mitään kipuja ei tähän päivään mennessä ole tullut. Ja tädin elimistö on säästynyt melkoiselta määrältä pillereitä.

– Joulun aikoihin tädin 82-vuotias sukulainen oli tädillä yökylässä. Kysymättä meiltä omaisilta mitään, he olivat siirtäneet vastuun lääkkeiden antamisesta tälle tädin vieraalle. Meistä on täysin käsittämätöntä, että he antavat vastuun noin vain itselleen ventovieraalle ihmiselle. Millään tavalla tarkistamatta esimerkiksi kyseisen ihmisen omaa kykyä muistaa asioita. Tähän käytäntöön puutuimme ja nyt on ainakin paperilla sovittu ketkä omaisista voivat ottaa huolekseen tädin lääkkeiden annostelun.

Muistisairaan oikeudet

– Todella erikoisena ja jopa tädin oikeusturvan vastaisena pidämme sitä, että kotihoidon lääkäri tekee käyntejä tädin luo ilman, että meille omaisille kerrotaan siitä etukäteen. Tai edes käynnin jälkeen samana päivänä. Kotihoidon ohjaaja totesi tästä viimeisimmässä keskustelussamme, että kovin monet omaiset toivovat ilmoitusta käynneistä, mutta harvoin se on mahdollista. Miten ihmeessä töitä ei voida järjestää niin, että omaisille kerrottaisiin käynneistä? Ja eikö potilaankin olisi kohtuullista saada valmistautua lääkärin tuloon? Meidän tapauksessa lääkäri teki yllätyskäynnin juuri silloin, kun hän kertoi tädille muistisairaus diagnoosin. Meistä oli kovin kohtuutonta, että hänet jätettiin yksin tämän asian kanssa, omaisen tuki olisi ollut todella tärkeä. Saimme tietää lääkärikäynnistä kaksi vuorokautta sen jälkeen, silloinkin puoli vahingossa kun hoidimme muuta asiaa.

Yhteistyö” kotihoidon kanssa:

Koska taudin eteneminen on ollut hurjaa, on asioita ollut myös pakko hoitaa sitä mukaan kun niitä tulee eteen. Ajatus siitä, että kotihoito olisi toimivaa, tuntuisi ihanalta. Täti itse vuoroin kiittelee kun ”täällä käy niitä tyttöjä” ja vuoroin pitää kurjana, että vaan ”pistäydytään katsomassa vieläkö minussa henki pihisee”.

– Tädin paino putosi syksyn kuluessa vaarallisen alas. Ehdotimme, että tilaisimme ruokapalvelusta myös toisen päivittäisen aterian, jotta painoa saataisiin takaisin. Tädille kotihoidosta nimetty omahoitaja vastasi meille hyvin kuivasti, että se on täysin tarpeetonta ja että ”vanhuksille riittää yksi lämmin ateria päivässä”. Emme totelleet neuvoa vaan tilasimme toisenkin aterian. Niiden ja lääkärin suosittelemien ravintolisäpirtelöiden avulla paino on saatu takaisin turvallisempiin lukemiin.

– Ongelmana yhteistyössä kotihoidon kanssa on myös ollut se, että kotihoitavat yliarvioivat tädin kyvyt suoriutua niin arkipuuhista kuin kognitiivisista toiminnoistakin. Valitettavasti uskon tämän olevan tahallista. En tiedä onko heitä ohjeistettu toimimaan näin esimiesten taholta? Meidän kannalta tämä on ollut erittäin harmillista ja jopa tädin hoidolle haitallista. Aina kun olemme saaneet lääkärin puhelimeen ja kertoneet tädin ”kuulumiset” on hoitoon tehty muutoksia. Lääkäri on selvästi ottanut kertomamme vakavasti. Samat tiedot kuin meillä, olisi ollut myös kotihoitajilla. Kotihoitajien kanssa keskusteluissa he syyttävät meitä tädin aliarvioimisesta. Yhdelle sukulaiselle, joka on tuntenut Tädinn yli 60 vuotta yksi hoitajista säksätti ”olen tuntenut tätinne jo niin pitkään, että huomaan hänen vointinsa parantuneen. Hänhän on entisellään.” Tätäkö siis tarkoitetaan hyvällä yhteistyöllä omaisten kanssa?

– Kun kotihoidon strategioissa ja ohjeissa hehkutetaan yhteistyötä omaisten kanssa, on meidän kohdallamme tämä toteutunut irvikuvana. Meillä on useimmiten tunne, että häiritsemme heidän työtään ja he ovat suoraan sanoneetkin, että soitamme liian usein. Meistä on kuitenkin mahdotonta tehdä ratkaisuja tädin elämässä ilman, että keskustelemme myös kotihoidon kanssa.

Viimeisimmässä kotihoitopalaverissa, jonka kutsuimme koolle tädin tilan heikennyttyä saimme kylmää kyytiä alusta loppuun. Heti aluksi ohjaaja, omahoitaja ja terveydenhoitaja ilmoittivat, että heillä on kovin kiire eikä aikaa keskustella kaikista toivomistamme asioista. Kokouksen edetessä he mm. vähättelivät useaan kertaan tietojamme, vaikka ne olivat suoria lainauksia lääkärien lausunnoista. Olimme osaltamme toimineet lääkärien suositusten mukaisesti ja kysyimme heidän panoksestaan mm tädin jumppaamiseen. Vastaukseksi saimme selittelyä ja vähättelyä. Kokouksessa puhuimme lääkkeiden antamisesta, ja siitä ettei täti halua ottaa enää mitään lääkkeitä yksin. Omahoitaja kysyi kokouksessa tädin omaa mielipidettä asiaan, ja täti sanoi oikein pontevasti, että hän haluaa hoitajien antavan lääkkeet aina, koska ei luota muistiinsa. Kolme päivää myöhemmin kotihoito muutti tädin lääkitystä niin, että nukahtamislääke jää hänen itse otettavaksi. Muutoksesta ei ilmoitettu meille, vaan se selvisi tädin puheista. Tuntui, että eikö kolme päivää aikaisemmin käydyllä keskustelulla, omaisten ja tädin omalla näkemyksellä ole tosiaan mitään merkitystä. Ja että omaisten informoiminen muutoksista todella valinnainen osa kotihoidon työtä.

– Tuorein vakava kommunikaatiohäiriö on tämän vuoden puolelta. Täti joutui sairaalapäivystykseen ambulanssilla sydänvaivojen vuoksi. Kotihoitaja soitti omaiselle puhelun, jossa antoi ymmärtää yhden kotihoitajan menneen ambulanssin mukana. Näin ei kuitenkaan ollut. Saatuamme tiedon sairaalaan joutumisesta alkoi meistä omaisista useampi järjestellä omia aikataulujaan, jotta joku meistä pääsisi pian tädin tueksi ja ”muistiksi” sairaalaan. Arvelimme, ettei kodinhoitaja voi olla koko päivää siellä tädin kanssa. Todellisuudessa hän oli siis ollut yksin koko ajan. Kun iltapäivällä saimme päivystykseen yhteyden sanottiin, että ”rouva on lähtenyt täältä taksilla”. Pelästyksemme oli suuri, sillä tädin muistisairaus on siinä vaiheessa, ettemme voineet olla varmoja missä hän on. Sairaalahenkilökunnalta saimme vielä tiedon, että tädin vointi on hyvä ja käynnillä ei löytynyt mitään vakavaa. Lisäksi he saivat selvitettyä, että täti on lähtenyt kotiin. Älysimme soittaa kotiin (ennen poliisia ja taksikeskusta), johon täti olikin jo ehtinyt. Kodinhoitaja oli ollut häntä joko alaovella vastassa tai jo taksissa mukana sairaalasta lähtiessä (täti ei oikein muista ja me emme jaksaneet tästä enää kotihoidolta vängätä). On käsittämätöntä piittaamattomuutta, ettei kodinhoitaja ole soittanut meille omaisille, kun sairaalasta on soitettu kotiutusta varten. Lyhyt puhelu: ”Tätinne voi hyvin ja pääsee pian pois”- olisi säästänyt meidät monelta turhalta puhelulta, aikataulun venkslailulta ja ennen kaikkea huolelta.

– Kirjoittaessani tätä kuulen apulaiskaupunginjohtaja Kokkosen sanovan keskusteluohjelmassa, että ”emme voi lähteä siitä, että viranomainen on lähiomainen”. Meidän tapauksessa tuntuu siltä, että kotihoito on ottanut itselleen tietoa pimittävän lähiomaisen roolin. Meillä todellisilla lähiomaisilla on melkoinen työ pysytellä mukana kaikissa käänteissä ja yrittää erottaa tädin puheista mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä sairauden tuomaa harhaa, ilman kotihoidolta saatavaa informaatiota. Olemme osaltamme yrittäneet edesauttaa hyvää ja toimivaa vuorovaikutusta, mutta muutosta ei ole tullut.

Täti voi tällä hetkellä paremmin. Ennen joulua olimme epätoivon ja uupumuksen partaalla kun tädin tila huononi ja kotihoito ei ottanut huoltamme vakavasti. Päivittäin hoidimme usean tunnin ajan tädin asioita. Onneksi jouluviikolla puhelimitse kiinni saatu lääkäri kuunteli meitä ja tädille järjestyi lyhyt hoitojakso hoitokodissa. Päivärytmi saatiin jotakuinkin paikoilleen, uusi sopivampi ja oikein ajoitettu Alzheimer-lääkitys aloitettiin ja saatiin eräänlainen uusi alku kaikelle. Täti on sittemmin myös päässyt mukaan päivätoimintaan, joka mukavasti rytmittää arkea.

Tiedämme kuitenkin, ettei kaukana ole se hetki kun joudumme aloittamaan uudelleen taistelun tädin hoitopaikan saamiseksi. Sitä olen jäänyt miettimään, että kuinka kesällä voi saada pikaisen päätöksen hoitokotiin pääsystä kun ei ole lunta ja pakkasta. Meille on kahdesti tämän talven aikana sanottu, ettei paikkaa hoitokodista löydy, ellei täti lähde yksin ilman vaatteita hortoilemaan pakkaseen.

Verkoston arvio 2010 budjettiehdotuksesta

sunnuntaina 18. lokakuuta 2009

Ritva Pitkänen on useana vuonna laatinut arvion Helsingin budjettiehdotuksista, joissa  sosiaali- ja terveyspalvelut ovat olleet säännönmukaisesti alibudjetoituja. Helsingin Energian voittovarojen käyttöä ei käsitelly budjettiehdotuksissa, vaikka voitto on hyvin enneustettavissa. Helsingillä on jatkuvasti enemmän saatavia kuin velkoja. Kassavarat ovat olleet ylisuuret.

Budjetti2010

Esimerkki Hesan Moilasesta

sunnuntaina 18. lokakuuta 2009

Hesan Moilanen 2005

Sairaalapastorin näkökulma vanhustenhoitoon Helsingissä

sunnuntaina 18. lokakuuta 2009
Merja Hållfast
1.10.2009

TAUSTAA
Sain muutamia viikkoja sitten pyynnön tulla kertomaan omasta näkökulmastani,
käytännön työstä saamiani käsityksiä ja kokemuksia vanhusten tilanteesta
sairaaloissa ja terveydenhuollossa Helsingissä.

Ensin jotakin tuosta näköalasta tai näkökulmasta:
Olen toiminut vuodesta 2000 lähtien sairaalapappina Helsingissä pääasiassa
Myllypuron ja Herttoniemen sairaaloissa ja ennen tuota muutaman vuoden
Vantaalla samanlaisessa työssä.
Sairaalapappeja on Helsingissä 25 eri sairaaloissa, sekä HUS:ssa että
kaupungin sairaaloissa ja Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa.

Sairaalapapit ovat kirkon työntekijöitä, jotka tekevät työtään sijoitettuna
sairaaloihin. Työtä tehdään kirkon ja sairaaloiden välisten sopimusten
puitteissa ja näistä tulevalla ?reviirillä?,
sairaaloissa, mutta terveydenhuollon organisaation ulkopuolella. Näkökulma on
näin ollen tavallaan ulkopuolinen, mutta hyvin läheinen potilaiden, omaisten ja
työntekijöiden suhteen.
Näin sairaalapapin näkökulma säilyy ihmisläheisenä ja ihmislähtöisenä. Hän ei
katso asioita hoitoketjujen eikä prosessien, ei kustannuspaikkojen eikä
tulosyksiköiden kehyksissä eikä ota kantaa asioihin muuten kuin potilaiden,
omaisten ja työntekijöiden näkökulmasta ihmisinä.
Tällä näkökulmalla kuitenkin on ymmärtääkseni tärkeä merkitys, koska se on
vaarassa muuten hävitä suurissa organisaatioissa ja tämän ajan toisenlaisten
tavoitteiden puristuksessa, jotka ovat tulleet myös terveyden- ja
sairaudenhoidon kenttään.

Viime vuosina ovat vanhustenhoidon kysymykset olleet lähes jatkuvasti esillä.
Ne ovat herättäneet monenlaista huolta: toisaalta organisoinnin ja
hallinnoinnin ja talouden huolena toisaalta kysymyksinä todellisista tarpeista,
hyvästä ja inhimillisestä hoidosta, asenteista ja kohtelusta.

KOKEMUKSIA
Kun katselen taaksepäin tätä suunnilleen kymmenen vuoden aikaa sairaaloissa,
sisältyy siihen suuria muutoksia. Yksi muutos sinänsä on muutoksen kiihtyminen.
Yksi konkreettinen muutoksen aiheuttaja on lisääntyneet organisaatiomuutokset.
Tuntuu, että koko ajan on käynnissä jonkinlainen uudelleenjärjestely. Juuri kun
edellisestä on nipin napin päästy asettumaan ja voitaisiin keskittyä enemmän
itse työhön ja sen sisältöön aloitetaan uusi uudelleenjärjestely. Joskus ne
vaikuttavat paniikkiratkaisuilta.

Sairaalatyössä niin kuin muussakin työssä organisaatiomuutosten kohteina ja
toteuttajina ovat tietenkin työntekijät, heistähän organisaatiot koostuvat.
Ymmärrän, että muutoksiin liittyy myös turhaa muutosvastarintaa, mutta ihmisten
ja ihmistyötä tekevien työntekijöiden kyseessä ollen kuluu aikaa sopeutumiseen
ja erilaisten työkulttuurien muotoutumiseen ja työtapojen löytymiseen.

Tuohon kaikkeen kuluva aika ja voimavarat on aina pois itse perustyöstä, tässä
tapauksessa potilaiden hoitamisesta, kohtaamisesta.

Muut muutokset liittyvät enemmän työn sisältöön. Yhä enemmän on käynnissä
erilaisia lyhyitä projekteja ja hankkeita, jotka myös vaativat resursseja, joka
kaikki on pois perustyöstä. Kehittämishankkeilla varmaan saavutetaan etuja ja
tuloksia, mutta joskus vaikuttaa siltä, että ennen kuin hankkeita on edes
ehditty kunnolla toteuttaa, tulee jo seuraava ja näin saattavat mahdolliset
edutkin jäädä toteutumatta..

Joskus tulee mieleen, että kaikkein radikaalein ja vaikuttavin muutos
saattaisi ollakin se, että puhalletaan peli poikki, keskeytetään kaikki
perustyön ulkopuolelta tulevat esitykset ja hankkeet ja keskitytään itse
substanssiin, vanhusten kohdalla ihmisläheiseen, kokonaisvaltaiseen hoitoon.

Yhtenä esimerkkinä: sen sijaan, että tutkitaan vanhusten ravitsemuksellista
tilaa ja ravinnon saantia, voitaisiin käyttää tuokin aika heidän syöttämiseensä
ja juottamiseensa. Suomessakin on ainakin seitsemän kymmentä luvun alusta
lähtien (jolloin olin tekemisissä ravitsemuskysymysten kanssa) tiedetty
vanhusten ravitsemusongelmien käytännön tilanne. Tutkimus ei sitä enää muuta,
vaan toimenpiteet asian parantamiseksi.

Toinen sisällöllinen muutos ainakin sairaalapapin näkökulmasta, eli henkisestä
ja hengellisestä näkökulmasta, on hoidon pirstaloituminen. Puhutaan kyllä
kokonaisvaltaisuudesta ja holistisuudesta, mutta usein hoito kuitenkin
keskittyy vain kapeaan, usein nimenomaan fyysiseen ongelmaan ja senkin sisällä
mitattavaan asiaan. Ymmärrän, että tarvitaan eksaktia tietoa, vertailtavuutta
ja tietoa vaikuttavuudesta, mutta ihminen kokonaisuutena on vaarassa hukkua
näiden lukujen ja parametrien taakse.

VÄLÄHDYKSIÄ
Seuraavassa kerron joistakin tilanteista ja epäkohdista, joita näen potilaiden
hoidon eri vaiheissa.

Terveyskeskuksen akuuttisairaalaan potilaat tulevat joko
erikoissairaanhoidosta toipumaan ja kuntoutumaan siirtyäkseen sitten joko
sinne, mistä on erikoissairaanhoitoon tultu tai sitten uuteen, aikaisempaa
enemmän apua tarjoavaan paikkaan. Toinen pääasiallinen tie on tulla kotoa tai
vanhainkodista päivystyksen kautta.

Usein on taustalla yleistilan lasku ja pärjäämättömyys tai kaatuminen
seurauksineen: lonkkaleikkaus tai muita vastaavia vammoja tai sitten
varsinainen syy on kaatumisen taustalla: verenkiertohäiriöt ja sairaudet.

Usein päivystyksestä ja erikoissairaanhoidostakin tullessaan potilas on
ymmällään ja epätietoinen tilanteestaan: mitä on tapahtunut, missä olen, miksi
olen täällä, mistä on kysymys.

Ainakin, jos taustalla on yleistilan lasku, liittyy tilanteeseen myös
muistisairautta, mikä lisää hämmennystä ja epävarmuutta, ahdistusta ja
pelokkuutta.
Näissä tilanteissa on tärkeätä, jos potilaalla on omaisia: he voivat auttaa
uudessa tilanteessa selviämistä. Aina ei omaisia kuitenkaan ole ja ystäviin
katkeavat yhteydet.

Potilaan fyysistä sairautta tai vammaa hoidetaan tehokkaasti, hänelle annetaan
kuntoutusta mahdollisuuksien mukaan. Mutta kovin usein olen nähnyt tilanteita,
joissa potilaan epätietoisuus ja ahdistus ylittää kaikki muut tarpeet. Hän
tarvitsisi juuri alkuvaiheessa kokonaisvaltaista huomioon ottamista,
rauhoittamista, selittämistä jne. Uudessa tilanteessa ja ympäristössä
dementiaoireet vahvistuvat ja vievät kokonaisvointia alaspäin.

Saattaa olla niin, että potilaan selkeät hoidettavat asiat saadaan hoidetuksi,
mutta sopivaa jatkosijoituspaikkaa ei löydy. Edellisessä
organisaatiouudistuksessa, jossa akuuttisairaala ja pitkäaikaissairaala
erotettiin toisistaan, hävisivät akuuttipotilaiden mahdollisuudet lähes
kaikkeen henkiseen virkistykseen ja kokonaisvaltaiseen ihmisen huomioimiseen.
Näistä huolehtivia työntekijöitä ei ole.

Taustalla on ajatus, että akuuttisairaalavaihe on niin lyhyt, että virikkeitä
ei tarvita, mutta käytännössä ei ole näin. Sairaalassaoloaika kuitenkin usein
venyy ja potilaan henkinen tila ja virkeys heikkenevät.

Usein olisi tärkeintä, että juuri sairaalaan tulovaiheessa olisi aikaa
potilaan huomioon ottamiselle ja henkilökohtaiselle kohtaamiselle ja näin
luotaisiin turvalliset lähtökohdat ja positiivinen ilmapiiri hoidolle ja
kuntoutumiselle.

Akuuttisairaaloissa on toki muunkinlaisia potilaita: on erikoissairaanhoidosta
terminaalihoitoon siirrettyjä esim. syöpäpotilaita, infektiopotilaita,
alkoholisairauksista kärsiviä, monesti levottomia, väkivaltaisiakin,
täydellisen muistamattomia, mutta itse liikkuvia vanhuspotilaita, psykiatrisia
potilaita, jotka on lähetetty psykiatrisesta sairaalasta, kun akuuttia hoidon
mahdollisuutta ei ole jne.

Yleensä kaikkia erilaisia potilaita on samoilla osastoilla, samassa
huoneessakin. Ymmärrettävää on, että tilanne on vähintäänkin haasteellinen
henkilökunnalle ja ahdistava ja ei ainakaan hoitoa ja kuntoutusta edesauttava
potilaillekaan. Syy ei ole henkilökunnan, he ovat usein täysin mahdottomien
tehtävien edessä hoitaessaan monisairaita ja monenlaista osaamista vaativia
potilaita yhdessä.

Usein akuuttisairaalassa siis jonotetaan johonkin toiseen hoitopaikkaan:
pitkäaikaissairaalaan, palvelutaloon tai muualle.

On usein järkyttävää seurata kuinka huonokuntoisia ja pelokkaita vanhuksia
kotiutetaan, kun alkuperäinen yksittäinen asia, jonka vuoksi on sairaalaan
jouduttu, on jotenkin korjaantunut, mutta kokonaistilanne on huono, ja ehkä
vielä uudessa ympäristössä huonontunut. Joskus potilas tulee takaisin samana
päivänä, kun on kotona heti kaatunut.

Eräs esimerkki: omainen käynyt 10 vuotta Myllypurossa päivittäin, henkilökunta
huolehti, Meilahti, Herttoniemi, Koskela, Herttoniemi, Kontula
vaimo koko ajan Myllypurossa, mutta miestä ei voitu kuukausien odottamisen ja
muun siirtelyn sijasta sijoittaa Myllypuroon, kun pisteet eivät riittäneet

Jos potilas todetaan sairaalahoitoa tarvitsevaksi, hänet sijoitetaan
pitkäaikaissairaalaan. Tällöin voidaan tietää, että hän todella on sairas,
usein monisairas ja moniongelmainen. Kevyempi hoito ei tule kysymykseen.
Pitkäaikaissairaaloissa olevat potilaat eivät ole niissä turhaan.

Monesti näkee, kuinka eri sairaaloissa kiertämisen jälkeen, kun potilas saa
asettua pitkäaikaissairaalaan, missä ympäristö vastaa hänen tarpeitaan ja hoito
on kokonaisvaltaista, hänen tilanteensa alkaakin parantua. Potilaat ovat
tuolloin kuitenkin palliatiivisessa hoidossa, he eivät parane.

Hoidossa pyritään silloin keskittymään niihin asioihin, jotka vielä ovat
mahdollisia, tukemaan omatoimisuutta, kun se on mahdollista ja kunnioittamaan
itsemääräämisoikeutta. Monien kohdalla on jossakin vaiheessa edessä
saattohoitovaihe. Tämänkin alueen osaamista tarvitaan, jotta ei esimerkiksi
kivunlievityksen tai muun saattohoitoon liittyvän hoidon takia tarvitse siirtyä
muualle tutusta ympäristöstä ja tuttujen hoitajien hoidosta.

Pitkäaikaissairaalassa on mahdollisuus myös liittää omaiset osaksi hoitoa.
Monet omaisista ovat jo vuosia hoitaneet omaistaan kotona, usein voimien
äärirajoille. Mutta jossakin vaiheessa tulee sellainen tilanne, että usein
itsekin iäkäs ja sairasteleva omainen ei yksinkertaisesti kykene hoitamaan
puolisoa kotona. On suostuttava sairaalahoitoon. Tuo vaihe on usein raskas,
sitä siirretään liiankin pitkälle ja taistellaan syyllisyydentunteiden kanssa.
Jos päädytään sairaalahoitoon, sitä todella myös silloin tarvitaan.

NYKYTILANNE
Helsingissä vanhustenhoidon kysymykset ovat nousseet viime viikkoina ja
päivinä konkreettisesti esiin siinä yhteydessä, kun on paljastunut suunnitelma
pitkäaikaissairaaloiden liittämisestä sosiaalitoimeen.

Suunnitelman mukaan pitkäaikaissairaalat siirrettäisiin sosiaalitoimen
alaisuuteen. Niistä tulisi vanhainkoteja. Vastaavasti taas vanhainkodeista eli
vanhustenkeskuksista tehtäisiin palveluasumista. Vanhuksia pyritään myös
entistä pidempään hoitamaan kotona.
Eli kaikessa pyritään ns. kevyempään hoitoon.

Herää kuitenkin kysymyksiä: millaista hoitoa vanhukset todella tarvitsevat,
mistä voidaan tinkiä potilasturvallisuuden vaarantumatta ja mitä edellytetään
eettisesti kestävältä vanhustenhoidolta. Missä kulkee raja hoidon ja heitteille
jättämisen välillä. Esimerkiksi kotihoidon osuutta sanotaan laajennettavan ja
omaishoidon tukemista lisättävän, mutta konkreettiset toimenpiteet näyttävät
muulta.
Mikä todellisuudessa on tämän hankkeen takana? Mistä tulee tämä mahdoton
aikataulu?
Kysymyksiä herättää myös hankkeen valmistelutapa: kaupungin konsernijaoksen
teettämän konsulttiselvityksen perusteella päädytään yhdistämiseen, nimitetään
ohjausryhmä valmistelemaan asiaa. Tiedotus on ollut vähäistä ja demokraattinen
päätöksentekojärjestelmä ei ole käsitellyt asiaa lainkaan. Lautakuntiin ja
Kaupunginvaltuustoon asia menee vasta marraskuussa. Tällöin vasta päätetään
oikeasti tästä laajasta ja kauaskantoisesta hankkeesta, jonka kaikki
seuraamukset ja vaikutukset sekä vaikuttimet olisi sitä ennen tarpeen
perusteellisesti selvittää.