Arkisto aiheelle ‘Terveys’

LEIKKAUSPELI SEIS! Viesti sosiaali- ja terveyslautakunnalle

sunnuntaina 19. tammikuuta 2014

LEIKKAUSPELI SEIS!
Helsingin suurin veronmaksajaryhmä – kaupungin asukkaat – vastustaa leikkauksia ja lähipalvelujen heikentämistä!

Hyvät terveys- ja sosiaalilautakunnan jäsenet,

Helsingin Pro Kuntapalvelut toivottaa lautakunnan jäsenille oikein hyvää ja menestyksellistä uutta vuotta.

Jotta saisimme kuluvasta vuodesta myös yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisen vetoamme teihin –  kansalaisyhteiskunnan jäseninä.
Luopukaa lyhytnäköisestä ja kestämättömästä budjettiraamista!  Se rikkoo asukkaiden perustuslaillisia  ja sosiaalisia oikeuksia sekä ihmisoikeuksia.  Muutokset ovat mahdollisia vuoden 2015 budjettiraameja määriteltäessä lähiviikkoina.

Olemme huolestuneita Valtioneuvoston rakenneohjelman linjauksista, joiden mukaan kuntien menoja leikataan lähivuosien aikana noin 1,2 miljardilla eurolla ja kunnilta edellytetään lisäksi 1 miljardin edestä omia toimia talouden tasapainottamiseksi. Tällaiset linjaukset tarkoittavat Helsingin osalta yhteensä noin 200 miljoonan euron sopeuttamispaineita.Samaan aikaan Helsingissä työttömyys on kasvanut vuodessa yli 25 %, toimeentulotuen tarve kasvanut suunnilleen 90-luvun lamavuosien tasolle, sekä vanhustenpalvelujen tarpeet ja ongelmat lisääntyneet.

Kun Helsingin asukasluku kasvaa lähes 10 000 henkeä vuodessa, lisääntyvät vastaavasti palvelujen tarpeet. Samaan aikaan sosiaali-, terveys-, opetus- ja muiden peruspalvelujen menojen kasvu ei  kuitenkaan vastaa edes kustannusten nousua. Budjettiin kirjatut tuottavuustavoitteet päinvastoin edellyttävät menojen karsimista. Tässä tilanteessa peruspalvelujen määrärahat itse asiassa vähenevät viime vuonna toteutuneisiin menoihin verrattuna.

Olemme myös huolissamme lähipalveluverkoston supistamisesta. Esimerkiksi terveysasemien, päiväkotien ja sosiaaliasemien  keskittäminen suuriin yksiköihin heikentää ehkäisevää toimintaa ja vaikeuttaa monien helsinkiläisten palvelujen saamista. Lähiterveysasemat on oltava kaikkien, erityisesti vanhenevan väestön  ja muiden liikuntaesteisten saavutettavissa. Terveysasemaverkostoa ei tule pienentää eikä terveyspalveluja keskittää. Näin helpotetaan paitsi liikuntaesteisten liikkumista myös ympäristöä rasittavaa turhaa liikennettä. Se tukisi myös EU:n suosituksia.

Helsingissä on kokeiltu lähidemokratiaa 10 pilotissa. On tärkeää, että kokeilujen tulosten pohjalta lisätään ja laajennetaan lähidemokratiaa. Osallistuva budjetointi on tässä eräs hyvä väline. Olemme myös huolestuneita ehdotuksesta, jonka mukaan Helsinki luopuisi asukastalojen ylläpitämisestä ja vastuu niiden toiminnan jatkumisesta jätettäisiin asukkaille ja kolmannen sektorin järjestöille.  Asukastalojen monipuolinen toiminta ei ole mahdollista ilman palkattuja työntekijöitä. Yhdistyksillä ei ole varoja vuokriin, palkattuihin työntekijöihin, työllistämiseen, ruokapalveluihin eikä moniin muihin sote-viraston asukastalojen nyt tarjoamiin palveluihin.  Asukastaloilla on myös tärkeä merkitys ehkäisevässä sosiaalis-terveydellisessä toiminnassa, kuntoutuksessa sekä perheiden ja vanhusten hyvinvoinnissa.Huolestuttavaa on myös eläkeläisjärjestöjen sote-virastolta saamien  toiminta-avustusten lopettaminen. Senkin takia asukastalojen säilyttäminen nykymuodossaan on entistäkin tärkeämpää.
Haluamme kiinnittää huomiota myös seuraaviin asioihin:

Yksityistämistä ei pidä lisätä. Sitä ei saa ulottaa  aloille, joille voitonteon maksimointi ei sovellu ja joita hallitsevat yhteiskunnallista tasa-arvoa ja sosiaalisia ihmisoikeuksia tukevat päämäärät. Yritysten toimintaa eivät aja sosiaaliset ihmisoikeusarvot, eivätkä ne aseta kansalaisten etuja ja oikeuksia etusijalle. Vaarana on myös, että verorahat valuvat veroparatiiseihin. Yksityistäminen uhkaa myös demokratiaa kun toiminta jää liikesalaisuusverhojen taakse, silloinkin kun toiminta liittyy asukkaiden perusoikeuksiin ja heillä tulisi olla mahdollisuus saada tietoa ja vaikuttaa asioihinsa.

Väitetty kilpailun lisääntyminen jää sekin toteutumatta, sillä palvelumarkkinoille syntyy helposti oligopoleja ja jopa yksityisiä monopoleja.   Kilpailuttamisprosessien hallinnointi tulee myös kalliiksi. Euroopan laajuisen selvityksen mukaan palvelujen yksityistäminen vaikuttaa myös negatiivisesti  työllistämiskehitykseen, työoloihin ja työnlaatuun. (http://cordis.europa.eu/documents/documentlibrary/122489371EN6.pdf).

Uudistusten ja muutosten vaikutusten selvittäminen etukäteen on edelleen lapsenkengissä,  vaikka se on muualla maailmassa jo osa päätöksenteko prosesseja. Toiveajattelu ja tarkoitushakuiset mutu-arviot eivät riitä! Kaikista kunnan asukkaita suorasti tai epäsuorasti koskevista hankkeista on tehtävä sosiaalisten sekä ihmisoikeus- ja ympäristövaikutusten arviot. Niihin maailmalla kuuluvat myös eri sidosryhmien, yhteisöjen ja asukkaiden osallistavat kuulemis- ja vaikuttamisprosessit. Kuulemisista tulee aina jäädä jälki päätöksiin. Helsingin, Suomen pääkaupungin tulisi päinvastoin olla tässä vaikutusten arvioinnissa hyvä ja innovatiivinen tiennäyttäjä muille.

Peruspalvelujen leikkaaminen ja supistaminen vahingoittavat eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevia helsinkiläisiä. Ne kasvattavat eroja rikkaan ja köyhän väestön välillä, sekä voivat lopulta uhata myös yhteiskuntarauhaa. Budjettivajeet eivät synny siitä että kansalaiset kiertäisivät veroja, vaan siitä että yritykset välttävät verovastuutaan. Verorahat päätyvät veroparatiiseihin. Myös priorisointi on väärällä tolalla (esimerkkinä Guggenheim-hanke, jolle asukkaiden enemmistö ei ole lämmennyt ja jolla on kauaskantoisia ja kalliita  vuotuisia maksuvelvoitteita).

Kotihoito ei voi  kokonaan korvata nykyisiä laitospaikkoja. Vanhukset ja vammaiset on nähtävä heterogeenisenä erikuntoisena joukkona, yksilöinä jotka elämänsä ja kuntonsa eri vaiheissa tarvitsevat molempia ja ylipäätään monisäikeisiä palveluja.  Ihmiset tarvitsevat ennen kaikkea  turvallista hoitoa ja muuta apua.  Suurella osalla vanhuksia ei myöskään ole omaisia, joten omaishoivankaan varaan ei voi laskea. Syyttä ei ole verrattu kotona asuvien liikuntaesteisten vanhusten tilannetta vankien asemaan, sillä erotuksella että vangeilla on ainakin ulkoilu oikeus.  Kotihoito ei saa johtaa heitteillejättöön, mikä on ihmisoikeusloukkaus. Kaikkien päätösten on perustuttava hyvän hoidon  eettisiin periaatteisiin.

Ylipäätään kaikessa kunnan toiminnassa olisi sovellettava ihmisoikeusperusteista toimintatapaa. YK on jo antanut leikkauksista kunnille vakavia moitteita.  Suomi on allekirjoittanut  ja näin sitoutunut toteuttamaan YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan yleissopimuksen. YK:n sitoumukset edellyttävät, että oikeuksien toteutuminen turvataan Helsingissäkin myöntämällä riittävät varat. YK:n ihmisoikeussopimukset myös korostavat sitä, että sosiaalisten ihmisoikeuksien tulee vahvistua, ei heikentyä ja että ihmisoikeuksien kehittämistä on vietävä eteenpäin eikä se salli palaamista aikaisemmalle tasolle!

Kun palveluverkko suunnitelma valmistuu, Helsingin Pro Kuntapalvelut verkosto kutsuu sosiaali- ja terveyslautakunnan sekä valtuuston ryhmien edustajat keskustelemaan asukasyhdistysten ja verkoston kanssa.

Helsingin Pro Kuntapalvelujen puolesta,

Anita Kelles-Viitanen ja Juha Nurmela

Kirje terveyslautakunnan jäsenille

torstaina 4. maaliskuuta 2010

Helsingin Pro kuntapalvelut -verkosto 2.3.2010

Helsingin terveyslautakunnan jäsenille

Helsingin pro kuntapalvelut -verkosto on toiminut vuodesta 2003 lähtien. Verkostolaiset ovat kun­nallispolitiikkaa seuraavia helsinkiläisiä. Verkosto tukee toiminnallaan kunnallista demokratiaa, on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja avoin kaikille helsinkiläisille. Toiminnallaan se haluaa edistää Helsingin kuntapoliitikkojen ja asukkaiden vuoropuhelua.

Verkosto puolustaa kunnallisia palveluja, koska kaupungin omana toimintana ja oikein resursoituina ne ovat laadukkaita, kustannustehokkaita ja tukevat työllisyyttä. Ne ehkäisevät syrjäytymistä ja eri­arvoistumista sekä edistävät oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta yhteiskunnassa. Verkosto tuottaa asiantuntijajäsentensä avulla käytännönläheistä ja tutkittua tietoa valtuutettujen työn tueksi ja herät­tääkseen kuntalaisten mielenkiintoa kuntapolitiikkaa kohtaan. Tässä kirjeessä tuomme esiin tärkeitä seikkoja, jotka toivomme terveyslautakunnan ottavan huomioon, kun se ottaa kantaa lähipalveluverkko-asiaan.

Lähipalvelut ovat kestävää kehitystä

Helsingin pro kuntapalvelut verkosto pitää lähipalveluja helsinkiläisten kannalta hyvin oleellisina, koska ne suojaavat sosiaalisia verkostoja. Lähipalvelujen tuttu henkilökunta on merkittävä hyvän hoidon edellytys. Julkisuudessa on tuotu esiin lähipalveluiden merkitys kestävän kehityksen kannal­ta liikkumista vähentävänä tekijänä (mm. Raimo Ilaskivi 9.2.2012HS, http://peliseis.weebly.com/). Pro kuntapalvelut -verkosto katsoo, että kestävän kehityksen tulee olla oleellinen lähtökohta Helsingin kaikessa toiminnassa jo kuntalain 1 §:n perusteella. Kestävässä kehityksessä on kolme osa tekijää: sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen. Vaikka taloudellinen tilanne vaatisi menoleikkauksia, niitä on arvioitava myös kahden muun kriteerin valossa.

Kestävän kehityksen lisäksi lähipalvelut ovat tärkeitä kaupunkilaisille helpon saavutettavuuden ja myös kustannusten kannalta. Monille palveluja tarvitseville liikkuminen on vaikeaa. Terveysasema- ja neuvolaverkon harventamisesta aiheutuvat matkakulut olisivat merkittävä kuluerä erityisesti pienituloisille lapsiperheille, vanhuksille ja vammaisille. Palveluverkkoa harvennettaessa pitäisi laskea kustannuksiksi ainakin käyttäjien matkakulut, mutta on hyvät perusteet laskea matkoihin käytetylle ajallekin hinta. Kuluttajatutkimuskeskus käyttää omissa tutkimuksissaan esim. kauppamatkoihin käytetyn ajan hintana noin 10 euroa/tunti (likimain kodinhoitajan palkka, keskustelu Johanna Varjosen kanssa 2010).

Teiden rakentamisen keskeisenä perusteena on matka-aika säästö. Sama peruste olisi oikeudenmukainen myös palveluverkon harventamisen haittoja ja hyötyjä vertailtaessa. Palvelua tarvitseva helsinkiläinen on maksaja joka tapauksessa, joko veroina tai suoraan omista rahoistaan.

Ehdotamme, että terveyslautakunta ottaa päätöksiä tehdessään käyttöön vaihtoehtojen vertailun ja kustannushyötyanalyysit, joissa arvioidaan toimenpiteiden vaikutuksia laaja-alaisesti.

Lähipalvelut ovat osa ihmisten normaalia sosiaalista verkostoa. Varhainen oireiden toteaminen ja niihin puuttuminen ja erilaisten hoitoryhmien järjestäminen omalla terveysasemalla on luonnollista ja kustannustehokasta toimintaa. Niitä ei pidä siirtää sairaaloiden poliklinikoille. Myöskään mielenterveysongelmaisten ja psykiatristen potilaiden alueellisesta hoitamisesta ei pidä luopua. Kaupunginosat tarvitsevat omat psykiatriset palvelut terveysasemilla.

Kotihoitoon tarvitaan lisää rahaa ja työntekijöitä

Helsingin tämän vuoden budjetin suunnitelman mukaan pitkäaikaissairaanhoidon ja palveluasumis­paikkojen yhteismäärä vähenee 90 000 hoitopäivää eli 260 hoitopaikan verran 2009 – 2010. Kotihoidon käyntien oletetaan lisääntyvän tuona aikana noin 110 000 käynnillä. Tästä seuraa suuri hoitovaje jo laskennallisesti. Kun tiedetään, kuinka huonokuntoisia ja usein monisairaita entisten pitkäaikaissairaaloiden ja vanhainkotien potilaat/asukkaat ovat, heitä ei voida mitenkään kotiuttaa yhden kotihoitokäynnin varaan. Kyse on tosiasiassa suuresta hoitovajeesta, sillä hoitoa tarvitsevien vanhusten määräkin kasvaa jatkuvasti. Kotihoito tarvitsee paljon enemmän työntekijöitä kuin toimintasuunnitelmassa esitetään. Laitoshoidon ja kotihoidon kustannusten vertailu vääristyy, jollei tätä oteta huomioon.

Sairaanhoitotyö potilaiden kotona on erittäin vaativaa ja edellyttää kokenutta, koulutettua henkilökuntaa. On tiedossa että Helsingissä ei noudateta STM:n henkilöstösuositusta. Se vaatisi kotihoitoon ainakin 50 lisätointa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta hoidon laatuun eikä henkilöstön jaksamiseen. Kestävässä kehityksessä pitäisi ottaa huomioon myös henkilöstön kestävyys!

Kun lisäksi RAVA-pisteet, joilla pääsee palvelutaloon, on kohotettu 2.5:stä 2.7:ään, jää kotihoitoon entistä suurempi ja sairaampi vanhusryhmä. Heidän kunnolliseksi hoitamisekseen eivät riitä pienet kokeiluprojektit tai jotkut tekniset parannukset. Vanhuksella tulisi olla oikeus turvalliseen ja laadukkaaseen hoitoon. Lisäksi kotihoidon ja laitoshoidon määrittelyssä olisi otettava huomioon myös se, haluaako potilas lainkaan omaan kotiinsa suuria tilaa vieviä apuvälineitä ja laitteita, joita hoitaminen ja ergonomia vaativat.

Kokeilulain aikana kotihoidon tila ei ole parantunut, vaan päinvastoin huonontunut. Kotiin saatavan avun lisääminen ennaltaehkäisevästi ja sairauksien hoidon yhdistäminen ei ole tuonut parannuksia vanhusten tilanteeseen.

Myös omaisten hätään on vastattava. Kaupungin huononevan talouden myötä omaiset ovat usein valmiita hyväksymään sen, että he osallistuvat mahdollisuuksiensa mukaan vanhustensa hoitoon. Raja ylittyy kuitenkin, kun vanhus rupeaa kaatuilemaan kodissaan yksin eikä pääse omin voimin ylös. Aikaisemmin tällaiset kaatumiset johtivat nopeasti laitospaikkaan. On kysymys hoidon turvallisuudesta, kun vanhus makaa yli yön eritteissään lattialla mahdollisine vammoineen odottaen joskus saapuvaa apua.

Vanhusten ja muidenkin 18-vuotta täyttäneiden toipilaiden, pitkäaikaissairaiden ja vammaisten ko­tona tapahtuvan hoidon parantamiseen on näin ollen paneuduttava kaikella vakavuudella. Hoitopaikkojen kar­simisesta aiheutuva kasvava kotihoidon tarve edellyttää, että lisääntyvän vanhusväestön kotona hoitamiseen on saatava lisää todellisia voimavaroja. Mittarikikkailujen, loputtomien kehittämisprojektien ja henkilökunnan hiostamisen sijaan kotihoitoon tarvitaan lisää henkilöstöä ja taloudellisia resursseja.

Katsomme, että vanhusten laitospaikkojen vähennyksistä tulee välittömästi luopua, kunnes tarvittavat henkilöstöresurssit ihmisarvoiseen hoitoon kotona ja palvelutaloissa on saatu muiden Pohjoismaiden tasolle. Ilman mittavia lisäyksiä kotihoitoon, ei laitospaikkoja voi lakkauttaa.

Terveyskeskuksen toimintasuunnitelmasta ei myöskään ilmene, miten alle 65-vuotiaiden vaikeasti monisairaiden hoito järjestetään. He ovat noin 170 potilaan joukko, joka asema on määrittelemättä.

Helsinki tarvitsee välittömästi ikääntymispoliittisen strategian

Helsingin pro kuntapalvelut verkosto on erityisen huolestunut vanhusten asemasta lähipalveluver­kon tulevaisuutta pohdittaessa. Kirjastoille ja lapsillekin löytyy kyllä puolustajia ja asianajajia, mut­ta vanhusten palvelujen puolustajia on vähänlaisesti, koska vanhukset itse eivät jaksa tai osaa tuoda asiaansa esille. Siksi terveyslautakunnallekin pitäisi helsinki­läisten vanhusten tilanne olla sydämen asia. Teidän vastuunne on edelleen suuri, vaikka pitkäaikaissairaalat siirtyivät sosiaaliviraston alaisuuteen ns. saumattomana hoitoketjuna, sillä kotihoito on teidän vastuullanne. Kunnoltaan heikkenevän vanhuksen kotona asumiseen liittyy monia ongelmia, joista on ollut paljon myös julkisuudessa.

Verkosto on koko toimintansa ajan saanut viestejä vanhusten tarpeiden laiminlyönneistä. Ne ovat vain lisääntyneet vuosien varrella. Siksi Helsingille pitäisi tehdä välittömästi ikääntymispoliittínen strategia, kuten STM:n ja Kuntaliiton suosituksissa hyvin painokkaasti edellytetään. Vanhuspoliit­tinen ohjelma päättyi viime vuoden lopussa, joten tavallaan Helsingin vanhuspalvelut ovat ”laitto­massa tilassa.”

Ikääntymispo­liittisen strategian laadintaan pitää ottaa vanhukset mukaan. Laitkin edellyttävät sitä. Siinä on oltava myös toimenpiteitä terveyden edistämiseksi, sillä ne myöhentävät hoidon tarvetta.

Tällä ikääntymispoliittisella ohjelmalla olisi suuri merkitys sekä vanhusten että heidän omaistensa hyvinvoinnille. Nykytilanteessa, jossa vanhuksille on tarjolla vain kotihoidon ja palvelujen niukkuutta, joutuvat omaiset ja ystävät, jos niitä ylipäätään on, käyttämään paljon aikaa ja työtä edes kohtuullisen hoidon turvaamiseksi vanhukselle, puhumattakaan henkisestä epävarmuudesta ja ahdistuksesta, jota epätietoisuus tarvittavan hoidon saatavuudesta aiheuttaa. Nykyisessä tilanteessa ei vanhuksella ole mitään varmuutta tulevaisuudestaan.

Tarvitaan hallinnon suunnitelmien demokraattista arviointia lähipalvelunäkökulmasta

Helsingin pro kuntapalvelut verkostolaiset ovat lukeneet huolella terveyskeskuksen tämän vuoden toimintasuunnitelmaa. Siinä hämmästyttää erityisesti se, että siinä on runsaasti pilotti-, kokeilu- ja muita lyhytaikaisia hankkeita. Erilaisia sähköisten palvelujen kehittämishankkeita luetellaan rop­pakaupalla vaikka yli 65 – vuotiaista vain alle kolmannes käyttää internetiä ja netitse voi antaa hoitoa vain hyvin rajatusti. Toimintasuunnitelmassa paljon ns. sanahelinää, mutta ei juuri lainkaan kuvausta terveyskeskuksen perustyön toteuttamisesta ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisuista. Perustyön puutteista ovat eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri esittäneet vakavan huomautukset sekä vanhusten hoidon että oppilashuollon osalta.

Sosiaali- ja terveysviraston hallinnot tuottavat suuren määrän selvityksiä, jotka näyttävät tulevan toiminnassa noudatettaviksi ohjeiksi ilman lautakuntien poliittisia arvioita ja ohjeistuksia. Verkoston mielestä kunnallinen demokratia edellyttää, että esim. päätökset palvelusetelien käyttökohteista ja käytön ohjeistus tehdään lautakunnissa, ei virastoissa. Lähtökohtana on se lain keskeinen kohta, että palvelusetelin sijasta pitää aina olla tarjolla kunnan oma palvelu.

Terveyskeskuksista ja sairaa­loista on tehty myös pitkälle tulevaisuuteen ulottuva suunnitelma, sairaalavisio, joka toteutuessaan mullistaisi terveydenhoidon nykyisen rakenteen ja toisi yksityiset palvelut osaksi kunnan palveluja. Sen on konsernijaos määritellyt noudettavaksi ohjeeksi lautakuntia kuulematta. Käsittääksemme se pitää käsitellä ja arvioida ainakin terveyslautakunnassa.

Kun kotihoito on terveysviraston alaisuudessa, on tärkeää että sosiaali- ja terveyslautakunta pohti­vat yhdessä kotihoidon tasoa erityisesti vanhushoidon osalta. Verkosto haluaa muistuttaa, että sup­pea kunnallistalouden tarkastelu, jossa pyritään maksimoimaan Kelan osallistuminen kustannuksiin on kovin lyhytnäköistä. Helsinkiläisten veronmaksajien kannalta on toissijaista, onko verot kerännyt kunta vai valtio. Hoitoa tarvitsevien hyvinvoinnin pitää aina olla etusijalla ei sen, kumpi Kela vai Helsinki maksaa vaipat missäkin tapauksessa.

Lopuksi

Terveyserot ovat jyrkentyneet. Terveyskeskuksen toimintasuunnitelmassa ei ole konkreettisia toimenpiteitä, joilla tilanteeseen puututaan. Siinä painopiste asetetaan itsehoitoon, sähköisiin palveluihin ja erilaisiin projektiluontoisiin hankkeisiin. Kun samanaikaisesti supistetaan palveluverkkoa, hoitopaikkoja ja kuntalaisten saamaa terveydenhoitoa, eivät terveyserot kapene, vaan päinvastoin ovat omiaan kasvamaan entisestään. Itsehoidon korostaminen ja hoitoon pääsyn vaikeuttaminen lisäävät todennäköisesti terveyseroja ja myös kustannuksia tulevina vuosina.

Helsingin, Suomen pääkaupungin, pitäisi päättää sitovasti, että se hyväksyy vanhuspalvelujen, neuvoloiden ja oppilasterveyshuollon, perheneuvoloiden sekä muiden kunnallisten palvelujen mitoitus- ja laatu­suositukset oman toimintansa minimitasoksi, josta ei tingitä. Helsingin tulisi olla esimerkki muille suositusten noudattamisessa.

Helsingin Pro kuntapalvelut –verkoston puolesta

Juha Nurmela,

Kirsti Olli-Lindén

Juhani Veikkola

Anita Kelles

Internet kotisivumme on www.prokuntapalvelut-helsinki.fi

Kommentteja neuvoloista

torstaina 4. maaliskuuta 2010

Hei pro-kuntailijat,

Tässä lähipiiristä kerättyjä kommentteja neuvoloiden toiminnasta Helsingissä:
Kokosin tähän tulleita kommentteja ja niitä, joita on neuvola-uramme aikan tullut vastaan kaverien perheissä. Ja meillä. Länsi/Pohjois/Itä ja Keskustan alueelta, eli ei vain 1 neuvolan asioita.

– Neuvoloissa harmittaa eniten se kiireen tuntu. Aikaa ei tunnu oikeasti olevan ylimääräisille kysymyksille. Vain ?ohjelman? mukaiset asiat käsitellään.

– Saadakseen neuvola-ajan on soitettava puhelinaikaan useana päivänä peräkkäin, jotta saa jonkun kiinni. Jostain syystä vain terveydenhoitajat itse voivat varata aikojaan, ei esim samaa työtä tekevä kollega. Vanhemman kannalta tämä on kurjaa, kun pitää soittaa puhelinaikana ja saada juuri ko terkkari kiinni. Esim sairaslomien ja koulutusten ajan kukaan ei ota ajanvarauksia
poissaolijan puolesta.

– Raskaana ollessani terkkarimme kehotti ihan suoraan kääntymään lääkäriasioissa yksityiselle puolelle parikin kertaa. Tähänkö on tultu?

– Allergisten lasten hoidossa apua ei saa käytännössä lainkaan, vaan asiantuntemus ja aika on yksityisellä puolella. Rahalla saa, ikävä kyllä.

– Tarkastukset ja rokotukset on hoituneet ok, ja terveiden lasten kanssa ei olla tarvittu muita palveluita. Tietysti toivoisi että yhtä hyvä palvelutaso säilyisi muillekin, neuvola julkisilla saavutettavissa, mahdollisuus ”omaan” terveydenhoitajaan jne.

– Kertoessani neuvolassa, että olen uupunut, minulle ehdotettiin ravitsemusterapiaa! Kun pyysin suoraan, että joku tulisi auttamaan kotiin lapsikatraan kanssa, vastaus oli, ettei siihen ole osoitettuna resursseja. Onneksi lähipiiri pelasti meidät ja voin nyt paremmin.

– Jos perheessä on aiemmin jo yksi lapsi, neuvolassa ehdotetaan ohjelman mukaisten vauva-iän käyntienkin (ne, jotka eivät ole pakollisia) väliin jättämistä: ?Teillä on jo yksi, joten kyllä te tiedätte nämä asiat.? Eiväthän lapset ole toistensa kopioita.

– Minun maksahepatoosi oli toisessa raskaudessa jäänyt huomaamatta, ellen olisi itse vakuuttanut terveydenhoitajaa tilastani. (Minulla oli sama vaiva myös ensimmäisessä raskaudessa ja siksi osasin olla tarkkana) Maksa-arvoja piti
seurata laboratoriokokeella, sain lähetteen siis vakuuttelun jälkeen. Laboratoriossa huomasimme hoitajan kanssa, että terveydenhoitaja oli ruksittanut väärät kokeet lähteeseen. Hepatoosi varmistui kokeissa ja sain
ajoissa hoitoa.

– Asuinalueemme neuvolassa on ultralaite, mutta vain äärimmäisen harvoin
terveydenhoitajat/kätilöt ottavat sen käyttöön. Mikä järki on pitää laitetta
käyttämättömänä varastossa kun sillä voitaisiin monessa tilanteessa varmistaa
tai kumota epäilyt sikiön tilasta. Sain tietää tästä, kun eräs sijainen haki
sen käyttöön.

– Allergisten lastemme hoitoa on lähes jokaisella neuvolakäynnillä kyseenalaistettu. Siis huolimatta siitä, että hoidosta vastaa erikoislääkäri. Vanhemmalle on raskasta tulla joka kerta ?haastetuksi? perheen perustavoista ja ?terveydestä. Tukea raskaaseen elämänvaiheeseen ei ole ollut tarjolla.

– Ajan saaminen neuvolaan on tosi vaikeaa. Ajat varattuja pitkälle, esim, kuukauden tai puolentoista päähän.

– Ensimmäisen raskauden ajan meitä hoiti kätilö. Saimme asiantuntevaa hoitoja ja ohjausta. Toista lasta odottaessamme muutimme toiselle puolelle kaupunkia, jossa raskaana olevista ei huolehtinutkaan kätilö vaan tavallinen
terveydenhoitaja. Monet kysymyksemme jäivät vastaamatta ja tutkiminen oli ylimalkaista. Vieläkin lämmöllä muistelen kätilön asiaan paneutumista ja lämmintä asennetta asiakkaisiin.

Muistisairaasta huolehtivan omaisen ”päiväkirjasta”

torstaina 4. maaliskuuta 2010

Kertomus siitä, millaista on olla Alzheimer-potilaan omainen Helsingissä…

Kirjoitan tämän koosteen kahdesta syystä: nollatakseni omaa päätäni ja valoittaakseni muistisairaan omaisen karua arkea Helsingissä.

Viime syyskuusta olen hoitanut yhdeksääkymppiä lähestyvän tädin asioita. Täti asuu yksin Helsingissä ja hän sai viime syksynä diagnoosin keskivaikeasta Alzheimerin-taudista. Taudin tilaa pahensi merkittävästi tädin tyttären kuolema, ja sen aiheuttama suru ja kriisi. Itse olen kolmekymppinen lapsiperheen äiti, emme ole tädin kanssa biologisesti sukulaisia. Hoidan tädin asioita pääasiassa kaksin Lapissa asuvan sukulaisen kanssa. Suurta tukea olemme saaneet omilta läheisiltämme, joilla oli jo kokemuksia muistisairaan omaisena olemisesta. Ilman näitä arvokkaita vinkkejä työmäärämme olisi ollut vielä suurempi.

Tädillä ei ole samassa kaupungissa olevia lähiomaisia. Niinpä tyttären kuoleman jälkeen tädin arjessa auttamisesta sovittiin tihennetysti kaupungin kotihoidon kanssa. Täti oli jo aiemmin kotihoidon asiakkaana, johtuen lonkkaleikkauksista ja niiden tuomasta liikuntahaitasta. Tilanne oli meille ”kaukaisemmille” omaisillekin uusi, sillä tytär oli aiemmin hoitanut kaikki tädin asiat, eikä meillä ollut kuvaa kokonaistilanteesta.

Muistisairaus eteni syksyllä hurjaa vauhtia. Täti näki peileissä harhoja, ja pelkäsi niitä päivin ja öin. Kyky tunnistaa vuorokauden ajat ja kello hävisi marraskuun aikana. Vointi myös taudille tyypillisesti vaihteli saman päivän aikanakin täysin muistamattomasta lähes entisen skarppiin. Hän soitti meille omaisille öisin peloissaan kun ei tiennyt missä on ja mitä kello on. Myös lisääntyvät harhat ja oman kodin muuttuminen vieraaksi vaivasivat ymmärrettävästi myös yöaikaan.

Omaisten kesken järjestelimme vastuuta, kuka hoitaa asiat kotihoidon kanssa, kuka huolehtii lääkityksestä ja apteekkiasioista, kuka sosiaalipalveluista, pyykinpesusta, ateriaalipalveluista ja sosiaalipalveluista. Ilmoitimme näistä muutoksista kotihoitoon. Kotihoidon oli vaikea hyväksyä, että biologisesti lähimmät sukulaiset eivät enää olekaan vastuussa tädin asioista.

Saimme syksyn kuluessa sovittua kolmesta päivittäisestä hoitajakäynnistä, jotta täti tietäisi milloin on aamu ja aika nousta, milloin aika syödä lounasta ja milloin on mentävä nukkumaan.

Nostan tässä esiin muutama keskeisiä ongelmia kotihoidon kanssa.

Lääkehuolto

– Syyskuussa täti vielä osasi ottaa lääkkeensä dosetista. Aiemmin tytär oli täyttänyt dosetin lääkepurkeista saamansa listan perusteella. Kotihoitajat eivät kuulemma saa jakaa lääkkeitä, ja tädille tilattiin lääkkeet apteekista annosjakelupusseissa. Muutaman viikon ajan kodinhoitajat siirsivät lääkkeet (meille sanottiin, että vastoin ohjeitaan) pusseista dosettiin. Tämän jälkeen he halusivat tädin opettelevan lääkkeiden ottamisen suoraan pusseista, vaikka me omaiset ja täti itse vastustimme tätä jyrkästi. Muistisairaille uusien asioiden opetteleminen on vaikeaa, lähes mahdotonta, niinpä tämäkin kokeilu päättyi huonosti. Täti meni entistä sekaisemmaksi ja hermostui. Eräänä sunnuntai aamuna hän soitti minulle ja kertoi ottaneensa kourallisen pillereitä. Sain kotihoitajan kiinni ja hän lähti tarkastamaan tädin tilan ja totesi, että tämä kourallinen oli todennäköisesti sisältänyt vain aamulääkityksen.

Kotihoito oli antanut meidän ymmärtää, etteivät apteekit ”suostu” jakamaan suoraan dosetteihin. Vihelsin pelin poikki, ja etsin apteekin (joka oli korttelin päässä tädiltä ja löytyi kahdella puhelinsoitolla) joka mielellään jakaa lääkkeet dosetteihin ja vielä samaan hintaan kun kaupungin kilpailuttama annospussijakelu. Täti oli silminnähden helpottunut kun hän sai taas toimia vanhalla tutulla tavalla. Mielessäni kaivertaakin ajatus, kuinka montaa muuta kaupunkilaista tuttu dosettijakelu auttaisi, tai käänteisesti, monenko kunto on heikentynyt siksi että heidät on pakotettu uuteen käytäntöön? Muutamaa viikkoa myöhemmin lääkkeiden antaminen siirrettiin kokonaan kotihoidon vastuulle, kun saimme heidät viimein vakuuttuneiksi siitä, ettei tädin muisti ole enää riittävä lääkkeiden ottamiseen.

– Tädille määrättiin Alzheimerin tautiin lääkitys. Kotihoitotiimin terveydenhoitajan kanssa keskustelin lääkkeen antamisajankohdasta. Tuolloin kotihoito kävi kolmesti aamu-, päivä-, myöhäinen iltakäynti. Yritin kaikkeni, jotta terveydenhoitaja olisi suostunut kirjoittamaan lääkkeen annosteluajankohdan niin, että lääkkeen antaisi hoitaja eikä niin, että lääke olisi tädin yksin otettava. Terveydenhoitaja sanoi useaan kertaan, että ainut mahdollisuus lääkkeelle on sen ottaminen klo 17 illalla. Neuvoteltuani asiasta pitkän puhelun verran, en saanut häntä muuttamaan mieltään. Lääkitys aloitettiin ja muutamassa viikossa se sekoitti tädin yöt ja päivät. Hän ei pystynyt nukkumaan eikä päivisin olemaan aloillaan.

Toisen omaisen otettua yhteyden suoraan kotihoidon lääkäriin, hän keskeytti välittömästi lääkityksen ja sairaskertomuksesta myöhemmin luimme, että juuri lääkkeen annostelu illalla ennen nukkumaan menoa oli lisännyt öisiä harhoja ja aiheuttanut levottomuutta. Lääke olisi kuulunut annostella aamuisin. Ja tämä samainen terveydenhoitaja oli puhelussa minulle vakuuttanut, kuinka kokenut hän on vanhojen ihmisten ja erityisesti muistipotilaiden hoitamisessa.

– Syksyllä huomasin lääkelistasta myös, että täti söi 2 särkypilleriä päivittäin. Kun ihmettelin tätä asiaa lääkärille ja kysyin mihin särkyihin nämä oli määrätty hän vastasi ettei löydä merkintää mistä särystä on kysymys. Hän antoi suullisen luvan purkaa lääkityksen. Jälleen kotihoidon terveydenhoitaja vastusteli. Kun sanoin, että eikö lääkettä voi antaa tarvittaessa (esim kävelyretken jälkeen jos kipuja ilmaantuu) hän halusi vielä selvitellä asiaa. Noin viikon päästä särkylääkkeet otettiin pois tädin lääkelistalta ja mitään kipuja ei tähän päivään mennessä ole tullut. Ja tädin elimistö on säästynyt melkoiselta määrältä pillereitä.

– Joulun aikoihin tädin 82-vuotias sukulainen oli tädillä yökylässä. Kysymättä meiltä omaisilta mitään, he olivat siirtäneet vastuun lääkkeiden antamisesta tälle tädin vieraalle. Meistä on täysin käsittämätöntä, että he antavat vastuun noin vain itselleen ventovieraalle ihmiselle. Millään tavalla tarkistamatta esimerkiksi kyseisen ihmisen omaa kykyä muistaa asioita. Tähän käytäntöön puutuimme ja nyt on ainakin paperilla sovittu ketkä omaisista voivat ottaa huolekseen tädin lääkkeiden annostelun.

Muistisairaan oikeudet

– Todella erikoisena ja jopa tädin oikeusturvan vastaisena pidämme sitä, että kotihoidon lääkäri tekee käyntejä tädin luo ilman, että meille omaisille kerrotaan siitä etukäteen. Tai edes käynnin jälkeen samana päivänä. Kotihoidon ohjaaja totesi tästä viimeisimmässä keskustelussamme, että kovin monet omaiset toivovat ilmoitusta käynneistä, mutta harvoin se on mahdollista. Miten ihmeessä töitä ei voida järjestää niin, että omaisille kerrottaisiin käynneistä? Ja eikö potilaankin olisi kohtuullista saada valmistautua lääkärin tuloon? Meidän tapauksessa lääkäri teki yllätyskäynnin juuri silloin, kun hän kertoi tädille muistisairaus diagnoosin. Meistä oli kovin kohtuutonta, että hänet jätettiin yksin tämän asian kanssa, omaisen tuki olisi ollut todella tärkeä. Saimme tietää lääkärikäynnistä kaksi vuorokautta sen jälkeen, silloinkin puoli vahingossa kun hoidimme muuta asiaa.

Yhteistyö” kotihoidon kanssa:

Koska taudin eteneminen on ollut hurjaa, on asioita ollut myös pakko hoitaa sitä mukaan kun niitä tulee eteen. Ajatus siitä, että kotihoito olisi toimivaa, tuntuisi ihanalta. Täti itse vuoroin kiittelee kun ”täällä käy niitä tyttöjä” ja vuoroin pitää kurjana, että vaan ”pistäydytään katsomassa vieläkö minussa henki pihisee”.

– Tädin paino putosi syksyn kuluessa vaarallisen alas. Ehdotimme, että tilaisimme ruokapalvelusta myös toisen päivittäisen aterian, jotta painoa saataisiin takaisin. Tädille kotihoidosta nimetty omahoitaja vastasi meille hyvin kuivasti, että se on täysin tarpeetonta ja että ”vanhuksille riittää yksi lämmin ateria päivässä”. Emme totelleet neuvoa vaan tilasimme toisenkin aterian. Niiden ja lääkärin suosittelemien ravintolisäpirtelöiden avulla paino on saatu takaisin turvallisempiin lukemiin.

– Ongelmana yhteistyössä kotihoidon kanssa on myös ollut se, että kotihoitavat yliarvioivat tädin kyvyt suoriutua niin arkipuuhista kuin kognitiivisista toiminnoistakin. Valitettavasti uskon tämän olevan tahallista. En tiedä onko heitä ohjeistettu toimimaan näin esimiesten taholta? Meidän kannalta tämä on ollut erittäin harmillista ja jopa tädin hoidolle haitallista. Aina kun olemme saaneet lääkärin puhelimeen ja kertoneet tädin ”kuulumiset” on hoitoon tehty muutoksia. Lääkäri on selvästi ottanut kertomamme vakavasti. Samat tiedot kuin meillä, olisi ollut myös kotihoitajilla. Kotihoitajien kanssa keskusteluissa he syyttävät meitä tädin aliarvioimisesta. Yhdelle sukulaiselle, joka on tuntenut Tädinn yli 60 vuotta yksi hoitajista säksätti ”olen tuntenut tätinne jo niin pitkään, että huomaan hänen vointinsa parantuneen. Hänhän on entisellään.” Tätäkö siis tarkoitetaan hyvällä yhteistyöllä omaisten kanssa?

– Kun kotihoidon strategioissa ja ohjeissa hehkutetaan yhteistyötä omaisten kanssa, on meidän kohdallamme tämä toteutunut irvikuvana. Meillä on useimmiten tunne, että häiritsemme heidän työtään ja he ovat suoraan sanoneetkin, että soitamme liian usein. Meistä on kuitenkin mahdotonta tehdä ratkaisuja tädin elämässä ilman, että keskustelemme myös kotihoidon kanssa.

Viimeisimmässä kotihoitopalaverissa, jonka kutsuimme koolle tädin tilan heikennyttyä saimme kylmää kyytiä alusta loppuun. Heti aluksi ohjaaja, omahoitaja ja terveydenhoitaja ilmoittivat, että heillä on kovin kiire eikä aikaa keskustella kaikista toivomistamme asioista. Kokouksen edetessä he mm. vähättelivät useaan kertaan tietojamme, vaikka ne olivat suoria lainauksia lääkärien lausunnoista. Olimme osaltamme toimineet lääkärien suositusten mukaisesti ja kysyimme heidän panoksestaan mm tädin jumppaamiseen. Vastaukseksi saimme selittelyä ja vähättelyä. Kokouksessa puhuimme lääkkeiden antamisesta, ja siitä ettei täti halua ottaa enää mitään lääkkeitä yksin. Omahoitaja kysyi kokouksessa tädin omaa mielipidettä asiaan, ja täti sanoi oikein pontevasti, että hän haluaa hoitajien antavan lääkkeet aina, koska ei luota muistiinsa. Kolme päivää myöhemmin kotihoito muutti tädin lääkitystä niin, että nukahtamislääke jää hänen itse otettavaksi. Muutoksesta ei ilmoitettu meille, vaan se selvisi tädin puheista. Tuntui, että eikö kolme päivää aikaisemmin käydyllä keskustelulla, omaisten ja tädin omalla näkemyksellä ole tosiaan mitään merkitystä. Ja että omaisten informoiminen muutoksista todella valinnainen osa kotihoidon työtä.

– Tuorein vakava kommunikaatiohäiriö on tämän vuoden puolelta. Täti joutui sairaalapäivystykseen ambulanssilla sydänvaivojen vuoksi. Kotihoitaja soitti omaiselle puhelun, jossa antoi ymmärtää yhden kotihoitajan menneen ambulanssin mukana. Näin ei kuitenkaan ollut. Saatuamme tiedon sairaalaan joutumisesta alkoi meistä omaisista useampi järjestellä omia aikataulujaan, jotta joku meistä pääsisi pian tädin tueksi ja ”muistiksi” sairaalaan. Arvelimme, ettei kodinhoitaja voi olla koko päivää siellä tädin kanssa. Todellisuudessa hän oli siis ollut yksin koko ajan. Kun iltapäivällä saimme päivystykseen yhteyden sanottiin, että ”rouva on lähtenyt täältä taksilla”. Pelästyksemme oli suuri, sillä tädin muistisairaus on siinä vaiheessa, ettemme voineet olla varmoja missä hän on. Sairaalahenkilökunnalta saimme vielä tiedon, että tädin vointi on hyvä ja käynnillä ei löytynyt mitään vakavaa. Lisäksi he saivat selvitettyä, että täti on lähtenyt kotiin. Älysimme soittaa kotiin (ennen poliisia ja taksikeskusta), johon täti olikin jo ehtinyt. Kodinhoitaja oli ollut häntä joko alaovella vastassa tai jo taksissa mukana sairaalasta lähtiessä (täti ei oikein muista ja me emme jaksaneet tästä enää kotihoidolta vängätä). On käsittämätöntä piittaamattomuutta, ettei kodinhoitaja ole soittanut meille omaisille, kun sairaalasta on soitettu kotiutusta varten. Lyhyt puhelu: ”Tätinne voi hyvin ja pääsee pian pois”- olisi säästänyt meidät monelta turhalta puhelulta, aikataulun venkslailulta ja ennen kaikkea huolelta.

– Kirjoittaessani tätä kuulen apulaiskaupunginjohtaja Kokkosen sanovan keskusteluohjelmassa, että ”emme voi lähteä siitä, että viranomainen on lähiomainen”. Meidän tapauksessa tuntuu siltä, että kotihoito on ottanut itselleen tietoa pimittävän lähiomaisen roolin. Meillä todellisilla lähiomaisilla on melkoinen työ pysytellä mukana kaikissa käänteissä ja yrittää erottaa tädin puheista mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä sairauden tuomaa harhaa, ilman kotihoidolta saatavaa informaatiota. Olemme osaltamme yrittäneet edesauttaa hyvää ja toimivaa vuorovaikutusta, mutta muutosta ei ole tullut.

Täti voi tällä hetkellä paremmin. Ennen joulua olimme epätoivon ja uupumuksen partaalla kun tädin tila huononi ja kotihoito ei ottanut huoltamme vakavasti. Päivittäin hoidimme usean tunnin ajan tädin asioita. Onneksi jouluviikolla puhelimitse kiinni saatu lääkäri kuunteli meitä ja tädille järjestyi lyhyt hoitojakso hoitokodissa. Päivärytmi saatiin jotakuinkin paikoilleen, uusi sopivampi ja oikein ajoitettu Alzheimer-lääkitys aloitettiin ja saatiin eräänlainen uusi alku kaikelle. Täti on sittemmin myös päässyt mukaan päivätoimintaan, joka mukavasti rytmittää arkea.

Tiedämme kuitenkin, ettei kaukana ole se hetki kun joudumme aloittamaan uudelleen taistelun tädin hoitopaikan saamiseksi. Sitä olen jäänyt miettimään, että kuinka kesällä voi saada pikaisen päätöksen hoitokotiin pääsystä kun ei ole lunta ja pakkasta. Meille on kahdesti tämän talven aikana sanottu, ettei paikkaa hoitokodista löydy, ellei täti lähde yksin ilman vaatteita hortoilemaan pakkaseen.