Arkisto: lokakuu 2009

Verkoston arvio 2010 budjettiehdotuksesta

sunnuntaina 18. lokakuuta 2009

Ritva Pitkänen on useana vuonna laatinut arvion Helsingin budjettiehdotuksista, joissa  sosiaali- ja terveyspalvelut ovat olleet säännönmukaisesti alibudjetoituja. Helsingin Energian voittovarojen käyttöä ei käsitelly budjettiehdotuksissa, vaikka voitto on hyvin enneustettavissa. Helsingillä on jatkuvasti enemmän saatavia kuin velkoja. Kassavarat ovat olleet ylisuuret.

Budjetti2010

Esimerkki Hesan Moilasesta

sunnuntaina 18. lokakuuta 2009

Hesan Moilanen 2005

Sairaalapastorin näkökulma vanhustenhoitoon Helsingissä

sunnuntaina 18. lokakuuta 2009
Merja Hållfast
1.10.2009

TAUSTAA
Sain muutamia viikkoja sitten pyynnön tulla kertomaan omasta näkökulmastani,
käytännön työstä saamiani käsityksiä ja kokemuksia vanhusten tilanteesta
sairaaloissa ja terveydenhuollossa Helsingissä.

Ensin jotakin tuosta näköalasta tai näkökulmasta:
Olen toiminut vuodesta 2000 lähtien sairaalapappina Helsingissä pääasiassa
Myllypuron ja Herttoniemen sairaaloissa ja ennen tuota muutaman vuoden
Vantaalla samanlaisessa työssä.
Sairaalapappeja on Helsingissä 25 eri sairaaloissa, sekä HUS:ssa että
kaupungin sairaaloissa ja Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa.

Sairaalapapit ovat kirkon työntekijöitä, jotka tekevät työtään sijoitettuna
sairaaloihin. Työtä tehdään kirkon ja sairaaloiden välisten sopimusten
puitteissa ja näistä tulevalla ?reviirillä?,
sairaaloissa, mutta terveydenhuollon organisaation ulkopuolella. Näkökulma on
näin ollen tavallaan ulkopuolinen, mutta hyvin läheinen potilaiden, omaisten ja
työntekijöiden suhteen.
Näin sairaalapapin näkökulma säilyy ihmisläheisenä ja ihmislähtöisenä. Hän ei
katso asioita hoitoketjujen eikä prosessien, ei kustannuspaikkojen eikä
tulosyksiköiden kehyksissä eikä ota kantaa asioihin muuten kuin potilaiden,
omaisten ja työntekijöiden näkökulmasta ihmisinä.
Tällä näkökulmalla kuitenkin on ymmärtääkseni tärkeä merkitys, koska se on
vaarassa muuten hävitä suurissa organisaatioissa ja tämän ajan toisenlaisten
tavoitteiden puristuksessa, jotka ovat tulleet myös terveyden- ja
sairaudenhoidon kenttään.

Viime vuosina ovat vanhustenhoidon kysymykset olleet lähes jatkuvasti esillä.
Ne ovat herättäneet monenlaista huolta: toisaalta organisoinnin ja
hallinnoinnin ja talouden huolena toisaalta kysymyksinä todellisista tarpeista,
hyvästä ja inhimillisestä hoidosta, asenteista ja kohtelusta.

KOKEMUKSIA
Kun katselen taaksepäin tätä suunnilleen kymmenen vuoden aikaa sairaaloissa,
sisältyy siihen suuria muutoksia. Yksi muutos sinänsä on muutoksen kiihtyminen.
Yksi konkreettinen muutoksen aiheuttaja on lisääntyneet organisaatiomuutokset.
Tuntuu, että koko ajan on käynnissä jonkinlainen uudelleenjärjestely. Juuri kun
edellisestä on nipin napin päästy asettumaan ja voitaisiin keskittyä enemmän
itse työhön ja sen sisältöön aloitetaan uusi uudelleenjärjestely. Joskus ne
vaikuttavat paniikkiratkaisuilta.

Sairaalatyössä niin kuin muussakin työssä organisaatiomuutosten kohteina ja
toteuttajina ovat tietenkin työntekijät, heistähän organisaatiot koostuvat.
Ymmärrän, että muutoksiin liittyy myös turhaa muutosvastarintaa, mutta ihmisten
ja ihmistyötä tekevien työntekijöiden kyseessä ollen kuluu aikaa sopeutumiseen
ja erilaisten työkulttuurien muotoutumiseen ja työtapojen löytymiseen.

Tuohon kaikkeen kuluva aika ja voimavarat on aina pois itse perustyöstä, tässä
tapauksessa potilaiden hoitamisesta, kohtaamisesta.

Muut muutokset liittyvät enemmän työn sisältöön. Yhä enemmän on käynnissä
erilaisia lyhyitä projekteja ja hankkeita, jotka myös vaativat resursseja, joka
kaikki on pois perustyöstä. Kehittämishankkeilla varmaan saavutetaan etuja ja
tuloksia, mutta joskus vaikuttaa siltä, että ennen kuin hankkeita on edes
ehditty kunnolla toteuttaa, tulee jo seuraava ja näin saattavat mahdolliset
edutkin jäädä toteutumatta..

Joskus tulee mieleen, että kaikkein radikaalein ja vaikuttavin muutos
saattaisi ollakin se, että puhalletaan peli poikki, keskeytetään kaikki
perustyön ulkopuolelta tulevat esitykset ja hankkeet ja keskitytään itse
substanssiin, vanhusten kohdalla ihmisläheiseen, kokonaisvaltaiseen hoitoon.

Yhtenä esimerkkinä: sen sijaan, että tutkitaan vanhusten ravitsemuksellista
tilaa ja ravinnon saantia, voitaisiin käyttää tuokin aika heidän syöttämiseensä
ja juottamiseensa. Suomessakin on ainakin seitsemän kymmentä luvun alusta
lähtien (jolloin olin tekemisissä ravitsemuskysymysten kanssa) tiedetty
vanhusten ravitsemusongelmien käytännön tilanne. Tutkimus ei sitä enää muuta,
vaan toimenpiteet asian parantamiseksi.

Toinen sisällöllinen muutos ainakin sairaalapapin näkökulmasta, eli henkisestä
ja hengellisestä näkökulmasta, on hoidon pirstaloituminen. Puhutaan kyllä
kokonaisvaltaisuudesta ja holistisuudesta, mutta usein hoito kuitenkin
keskittyy vain kapeaan, usein nimenomaan fyysiseen ongelmaan ja senkin sisällä
mitattavaan asiaan. Ymmärrän, että tarvitaan eksaktia tietoa, vertailtavuutta
ja tietoa vaikuttavuudesta, mutta ihminen kokonaisuutena on vaarassa hukkua
näiden lukujen ja parametrien taakse.

VÄLÄHDYKSIÄ
Seuraavassa kerron joistakin tilanteista ja epäkohdista, joita näen potilaiden
hoidon eri vaiheissa.

Terveyskeskuksen akuuttisairaalaan potilaat tulevat joko
erikoissairaanhoidosta toipumaan ja kuntoutumaan siirtyäkseen sitten joko
sinne, mistä on erikoissairaanhoitoon tultu tai sitten uuteen, aikaisempaa
enemmän apua tarjoavaan paikkaan. Toinen pääasiallinen tie on tulla kotoa tai
vanhainkodista päivystyksen kautta.

Usein on taustalla yleistilan lasku ja pärjäämättömyys tai kaatuminen
seurauksineen: lonkkaleikkaus tai muita vastaavia vammoja tai sitten
varsinainen syy on kaatumisen taustalla: verenkiertohäiriöt ja sairaudet.

Usein päivystyksestä ja erikoissairaanhoidostakin tullessaan potilas on
ymmällään ja epätietoinen tilanteestaan: mitä on tapahtunut, missä olen, miksi
olen täällä, mistä on kysymys.

Ainakin, jos taustalla on yleistilan lasku, liittyy tilanteeseen myös
muistisairautta, mikä lisää hämmennystä ja epävarmuutta, ahdistusta ja
pelokkuutta.
Näissä tilanteissa on tärkeätä, jos potilaalla on omaisia: he voivat auttaa
uudessa tilanteessa selviämistä. Aina ei omaisia kuitenkaan ole ja ystäviin
katkeavat yhteydet.

Potilaan fyysistä sairautta tai vammaa hoidetaan tehokkaasti, hänelle annetaan
kuntoutusta mahdollisuuksien mukaan. Mutta kovin usein olen nähnyt tilanteita,
joissa potilaan epätietoisuus ja ahdistus ylittää kaikki muut tarpeet. Hän
tarvitsisi juuri alkuvaiheessa kokonaisvaltaista huomioon ottamista,
rauhoittamista, selittämistä jne. Uudessa tilanteessa ja ympäristössä
dementiaoireet vahvistuvat ja vievät kokonaisvointia alaspäin.

Saattaa olla niin, että potilaan selkeät hoidettavat asiat saadaan hoidetuksi,
mutta sopivaa jatkosijoituspaikkaa ei löydy. Edellisessä
organisaatiouudistuksessa, jossa akuuttisairaala ja pitkäaikaissairaala
erotettiin toisistaan, hävisivät akuuttipotilaiden mahdollisuudet lähes
kaikkeen henkiseen virkistykseen ja kokonaisvaltaiseen ihmisen huomioimiseen.
Näistä huolehtivia työntekijöitä ei ole.

Taustalla on ajatus, että akuuttisairaalavaihe on niin lyhyt, että virikkeitä
ei tarvita, mutta käytännössä ei ole näin. Sairaalassaoloaika kuitenkin usein
venyy ja potilaan henkinen tila ja virkeys heikkenevät.

Usein olisi tärkeintä, että juuri sairaalaan tulovaiheessa olisi aikaa
potilaan huomioon ottamiselle ja henkilökohtaiselle kohtaamiselle ja näin
luotaisiin turvalliset lähtökohdat ja positiivinen ilmapiiri hoidolle ja
kuntoutumiselle.

Akuuttisairaaloissa on toki muunkinlaisia potilaita: on erikoissairaanhoidosta
terminaalihoitoon siirrettyjä esim. syöpäpotilaita, infektiopotilaita,
alkoholisairauksista kärsiviä, monesti levottomia, väkivaltaisiakin,
täydellisen muistamattomia, mutta itse liikkuvia vanhuspotilaita, psykiatrisia
potilaita, jotka on lähetetty psykiatrisesta sairaalasta, kun akuuttia hoidon
mahdollisuutta ei ole jne.

Yleensä kaikkia erilaisia potilaita on samoilla osastoilla, samassa
huoneessakin. Ymmärrettävää on, että tilanne on vähintäänkin haasteellinen
henkilökunnalle ja ahdistava ja ei ainakaan hoitoa ja kuntoutusta edesauttava
potilaillekaan. Syy ei ole henkilökunnan, he ovat usein täysin mahdottomien
tehtävien edessä hoitaessaan monisairaita ja monenlaista osaamista vaativia
potilaita yhdessä.

Usein akuuttisairaalassa siis jonotetaan johonkin toiseen hoitopaikkaan:
pitkäaikaissairaalaan, palvelutaloon tai muualle.

On usein järkyttävää seurata kuinka huonokuntoisia ja pelokkaita vanhuksia
kotiutetaan, kun alkuperäinen yksittäinen asia, jonka vuoksi on sairaalaan
jouduttu, on jotenkin korjaantunut, mutta kokonaistilanne on huono, ja ehkä
vielä uudessa ympäristössä huonontunut. Joskus potilas tulee takaisin samana
päivänä, kun on kotona heti kaatunut.

Eräs esimerkki: omainen käynyt 10 vuotta Myllypurossa päivittäin, henkilökunta
huolehti, Meilahti, Herttoniemi, Koskela, Herttoniemi, Kontula
vaimo koko ajan Myllypurossa, mutta miestä ei voitu kuukausien odottamisen ja
muun siirtelyn sijasta sijoittaa Myllypuroon, kun pisteet eivät riittäneet

Jos potilas todetaan sairaalahoitoa tarvitsevaksi, hänet sijoitetaan
pitkäaikaissairaalaan. Tällöin voidaan tietää, että hän todella on sairas,
usein monisairas ja moniongelmainen. Kevyempi hoito ei tule kysymykseen.
Pitkäaikaissairaaloissa olevat potilaat eivät ole niissä turhaan.

Monesti näkee, kuinka eri sairaaloissa kiertämisen jälkeen, kun potilas saa
asettua pitkäaikaissairaalaan, missä ympäristö vastaa hänen tarpeitaan ja hoito
on kokonaisvaltaista, hänen tilanteensa alkaakin parantua. Potilaat ovat
tuolloin kuitenkin palliatiivisessa hoidossa, he eivät parane.

Hoidossa pyritään silloin keskittymään niihin asioihin, jotka vielä ovat
mahdollisia, tukemaan omatoimisuutta, kun se on mahdollista ja kunnioittamaan
itsemääräämisoikeutta. Monien kohdalla on jossakin vaiheessa edessä
saattohoitovaihe. Tämänkin alueen osaamista tarvitaan, jotta ei esimerkiksi
kivunlievityksen tai muun saattohoitoon liittyvän hoidon takia tarvitse siirtyä
muualle tutusta ympäristöstä ja tuttujen hoitajien hoidosta.

Pitkäaikaissairaalassa on mahdollisuus myös liittää omaiset osaksi hoitoa.
Monet omaisista ovat jo vuosia hoitaneet omaistaan kotona, usein voimien
äärirajoille. Mutta jossakin vaiheessa tulee sellainen tilanne, että usein
itsekin iäkäs ja sairasteleva omainen ei yksinkertaisesti kykene hoitamaan
puolisoa kotona. On suostuttava sairaalahoitoon. Tuo vaihe on usein raskas,
sitä siirretään liiankin pitkälle ja taistellaan syyllisyydentunteiden kanssa.
Jos päädytään sairaalahoitoon, sitä todella myös silloin tarvitaan.

NYKYTILANNE
Helsingissä vanhustenhoidon kysymykset ovat nousseet viime viikkoina ja
päivinä konkreettisesti esiin siinä yhteydessä, kun on paljastunut suunnitelma
pitkäaikaissairaaloiden liittämisestä sosiaalitoimeen.

Suunnitelman mukaan pitkäaikaissairaalat siirrettäisiin sosiaalitoimen
alaisuuteen. Niistä tulisi vanhainkoteja. Vastaavasti taas vanhainkodeista eli
vanhustenkeskuksista tehtäisiin palveluasumista. Vanhuksia pyritään myös
entistä pidempään hoitamaan kotona.
Eli kaikessa pyritään ns. kevyempään hoitoon.

Herää kuitenkin kysymyksiä: millaista hoitoa vanhukset todella tarvitsevat,
mistä voidaan tinkiä potilasturvallisuuden vaarantumatta ja mitä edellytetään
eettisesti kestävältä vanhustenhoidolta. Missä kulkee raja hoidon ja heitteille
jättämisen välillä. Esimerkiksi kotihoidon osuutta sanotaan laajennettavan ja
omaishoidon tukemista lisättävän, mutta konkreettiset toimenpiteet näyttävät
muulta.
Mikä todellisuudessa on tämän hankkeen takana? Mistä tulee tämä mahdoton
aikataulu?
Kysymyksiä herättää myös hankkeen valmistelutapa: kaupungin konsernijaoksen
teettämän konsulttiselvityksen perusteella päädytään yhdistämiseen, nimitetään
ohjausryhmä valmistelemaan asiaa. Tiedotus on ollut vähäistä ja demokraattinen
päätöksentekojärjestelmä ei ole käsitellyt asiaa lainkaan. Lautakuntiin ja
Kaupunginvaltuustoon asia menee vasta marraskuussa. Tällöin vasta päätetään
oikeasti tästä laajasta ja kauaskantoisesta hankkeesta, jonka kaikki
seuraamukset ja vaikutukset sekä vaikuttimet olisi sitä ennen tarpeen
perusteellisesti selvittää.