Kirje terveyslautakunnan jäsenille

Helsingin Pro kuntapalvelut -verkosto 2.3.2010

Helsingin terveyslautakunnan jäsenille

Helsingin pro kuntapalvelut -verkosto on toiminut vuodesta 2003 lähtien. Verkostolaiset ovat kun­nallispolitiikkaa seuraavia helsinkiläisiä. Verkosto tukee toiminnallaan kunnallista demokratiaa, on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja avoin kaikille helsinkiläisille. Toiminnallaan se haluaa edistää Helsingin kuntapoliitikkojen ja asukkaiden vuoropuhelua.

Verkosto puolustaa kunnallisia palveluja, koska kaupungin omana toimintana ja oikein resursoituina ne ovat laadukkaita, kustannustehokkaita ja tukevat työllisyyttä. Ne ehkäisevät syrjäytymistä ja eri­arvoistumista sekä edistävät oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta yhteiskunnassa. Verkosto tuottaa asiantuntijajäsentensä avulla käytännönläheistä ja tutkittua tietoa valtuutettujen työn tueksi ja herät­tääkseen kuntalaisten mielenkiintoa kuntapolitiikkaa kohtaan. Tässä kirjeessä tuomme esiin tärkeitä seikkoja, jotka toivomme terveyslautakunnan ottavan huomioon, kun se ottaa kantaa lähipalveluverkko-asiaan.

Lähipalvelut ovat kestävää kehitystä

Helsingin pro kuntapalvelut verkosto pitää lähipalveluja helsinkiläisten kannalta hyvin oleellisina, koska ne suojaavat sosiaalisia verkostoja. Lähipalvelujen tuttu henkilökunta on merkittävä hyvän hoidon edellytys. Julkisuudessa on tuotu esiin lähipalveluiden merkitys kestävän kehityksen kannal­ta liikkumista vähentävänä tekijänä (mm. Raimo Ilaskivi 9.2.2012HS, http://peliseis.weebly.com/). Pro kuntapalvelut -verkosto katsoo, että kestävän kehityksen tulee olla oleellinen lähtökohta Helsingin kaikessa toiminnassa jo kuntalain 1 §:n perusteella. Kestävässä kehityksessä on kolme osa tekijää: sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen. Vaikka taloudellinen tilanne vaatisi menoleikkauksia, niitä on arvioitava myös kahden muun kriteerin valossa.

Kestävän kehityksen lisäksi lähipalvelut ovat tärkeitä kaupunkilaisille helpon saavutettavuuden ja myös kustannusten kannalta. Monille palveluja tarvitseville liikkuminen on vaikeaa. Terveysasema- ja neuvolaverkon harventamisesta aiheutuvat matkakulut olisivat merkittävä kuluerä erityisesti pienituloisille lapsiperheille, vanhuksille ja vammaisille. Palveluverkkoa harvennettaessa pitäisi laskea kustannuksiksi ainakin käyttäjien matkakulut, mutta on hyvät perusteet laskea matkoihin käytetylle ajallekin hinta. Kuluttajatutkimuskeskus käyttää omissa tutkimuksissaan esim. kauppamatkoihin käytetyn ajan hintana noin 10 euroa/tunti (likimain kodinhoitajan palkka, keskustelu Johanna Varjosen kanssa 2010).

Teiden rakentamisen keskeisenä perusteena on matka-aika säästö. Sama peruste olisi oikeudenmukainen myös palveluverkon harventamisen haittoja ja hyötyjä vertailtaessa. Palvelua tarvitseva helsinkiläinen on maksaja joka tapauksessa, joko veroina tai suoraan omista rahoistaan.

Ehdotamme, että terveyslautakunta ottaa päätöksiä tehdessään käyttöön vaihtoehtojen vertailun ja kustannushyötyanalyysit, joissa arvioidaan toimenpiteiden vaikutuksia laaja-alaisesti.

Lähipalvelut ovat osa ihmisten normaalia sosiaalista verkostoa. Varhainen oireiden toteaminen ja niihin puuttuminen ja erilaisten hoitoryhmien järjestäminen omalla terveysasemalla on luonnollista ja kustannustehokasta toimintaa. Niitä ei pidä siirtää sairaaloiden poliklinikoille. Myöskään mielenterveysongelmaisten ja psykiatristen potilaiden alueellisesta hoitamisesta ei pidä luopua. Kaupunginosat tarvitsevat omat psykiatriset palvelut terveysasemilla.

Kotihoitoon tarvitaan lisää rahaa ja työntekijöitä

Helsingin tämän vuoden budjetin suunnitelman mukaan pitkäaikaissairaanhoidon ja palveluasumis­paikkojen yhteismäärä vähenee 90 000 hoitopäivää eli 260 hoitopaikan verran 2009 – 2010. Kotihoidon käyntien oletetaan lisääntyvän tuona aikana noin 110 000 käynnillä. Tästä seuraa suuri hoitovaje jo laskennallisesti. Kun tiedetään, kuinka huonokuntoisia ja usein monisairaita entisten pitkäaikaissairaaloiden ja vanhainkotien potilaat/asukkaat ovat, heitä ei voida mitenkään kotiuttaa yhden kotihoitokäynnin varaan. Kyse on tosiasiassa suuresta hoitovajeesta, sillä hoitoa tarvitsevien vanhusten määräkin kasvaa jatkuvasti. Kotihoito tarvitsee paljon enemmän työntekijöitä kuin toimintasuunnitelmassa esitetään. Laitoshoidon ja kotihoidon kustannusten vertailu vääristyy, jollei tätä oteta huomioon.

Sairaanhoitotyö potilaiden kotona on erittäin vaativaa ja edellyttää kokenutta, koulutettua henkilökuntaa. On tiedossa että Helsingissä ei noudateta STM:n henkilöstösuositusta. Se vaatisi kotihoitoon ainakin 50 lisätointa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta hoidon laatuun eikä henkilöstön jaksamiseen. Kestävässä kehityksessä pitäisi ottaa huomioon myös henkilöstön kestävyys!

Kun lisäksi RAVA-pisteet, joilla pääsee palvelutaloon, on kohotettu 2.5:stä 2.7:ään, jää kotihoitoon entistä suurempi ja sairaampi vanhusryhmä. Heidän kunnolliseksi hoitamisekseen eivät riitä pienet kokeiluprojektit tai jotkut tekniset parannukset. Vanhuksella tulisi olla oikeus turvalliseen ja laadukkaaseen hoitoon. Lisäksi kotihoidon ja laitoshoidon määrittelyssä olisi otettava huomioon myös se, haluaako potilas lainkaan omaan kotiinsa suuria tilaa vieviä apuvälineitä ja laitteita, joita hoitaminen ja ergonomia vaativat.

Kokeilulain aikana kotihoidon tila ei ole parantunut, vaan päinvastoin huonontunut. Kotiin saatavan avun lisääminen ennaltaehkäisevästi ja sairauksien hoidon yhdistäminen ei ole tuonut parannuksia vanhusten tilanteeseen.

Myös omaisten hätään on vastattava. Kaupungin huononevan talouden myötä omaiset ovat usein valmiita hyväksymään sen, että he osallistuvat mahdollisuuksiensa mukaan vanhustensa hoitoon. Raja ylittyy kuitenkin, kun vanhus rupeaa kaatuilemaan kodissaan yksin eikä pääse omin voimin ylös. Aikaisemmin tällaiset kaatumiset johtivat nopeasti laitospaikkaan. On kysymys hoidon turvallisuudesta, kun vanhus makaa yli yön eritteissään lattialla mahdollisine vammoineen odottaen joskus saapuvaa apua.

Vanhusten ja muidenkin 18-vuotta täyttäneiden toipilaiden, pitkäaikaissairaiden ja vammaisten ko­tona tapahtuvan hoidon parantamiseen on näin ollen paneuduttava kaikella vakavuudella. Hoitopaikkojen kar­simisesta aiheutuva kasvava kotihoidon tarve edellyttää, että lisääntyvän vanhusväestön kotona hoitamiseen on saatava lisää todellisia voimavaroja. Mittarikikkailujen, loputtomien kehittämisprojektien ja henkilökunnan hiostamisen sijaan kotihoitoon tarvitaan lisää henkilöstöä ja taloudellisia resursseja.

Katsomme, että vanhusten laitospaikkojen vähennyksistä tulee välittömästi luopua, kunnes tarvittavat henkilöstöresurssit ihmisarvoiseen hoitoon kotona ja palvelutaloissa on saatu muiden Pohjoismaiden tasolle. Ilman mittavia lisäyksiä kotihoitoon, ei laitospaikkoja voi lakkauttaa.

Terveyskeskuksen toimintasuunnitelmasta ei myöskään ilmene, miten alle 65-vuotiaiden vaikeasti monisairaiden hoito järjestetään. He ovat noin 170 potilaan joukko, joka asema on määrittelemättä.

Helsinki tarvitsee välittömästi ikääntymispoliittisen strategian

Helsingin pro kuntapalvelut verkosto on erityisen huolestunut vanhusten asemasta lähipalveluver­kon tulevaisuutta pohdittaessa. Kirjastoille ja lapsillekin löytyy kyllä puolustajia ja asianajajia, mut­ta vanhusten palvelujen puolustajia on vähänlaisesti, koska vanhukset itse eivät jaksa tai osaa tuoda asiaansa esille. Siksi terveyslautakunnallekin pitäisi helsinki­läisten vanhusten tilanne olla sydämen asia. Teidän vastuunne on edelleen suuri, vaikka pitkäaikaissairaalat siirtyivät sosiaaliviraston alaisuuteen ns. saumattomana hoitoketjuna, sillä kotihoito on teidän vastuullanne. Kunnoltaan heikkenevän vanhuksen kotona asumiseen liittyy monia ongelmia, joista on ollut paljon myös julkisuudessa.

Verkosto on koko toimintansa ajan saanut viestejä vanhusten tarpeiden laiminlyönneistä. Ne ovat vain lisääntyneet vuosien varrella. Siksi Helsingille pitäisi tehdä välittömästi ikääntymispoliittínen strategia, kuten STM:n ja Kuntaliiton suosituksissa hyvin painokkaasti edellytetään. Vanhuspoliit­tinen ohjelma päättyi viime vuoden lopussa, joten tavallaan Helsingin vanhuspalvelut ovat ”laitto­massa tilassa.”

Ikääntymispo­liittisen strategian laadintaan pitää ottaa vanhukset mukaan. Laitkin edellyttävät sitä. Siinä on oltava myös toimenpiteitä terveyden edistämiseksi, sillä ne myöhentävät hoidon tarvetta.

Tällä ikääntymispoliittisella ohjelmalla olisi suuri merkitys sekä vanhusten että heidän omaistensa hyvinvoinnille. Nykytilanteessa, jossa vanhuksille on tarjolla vain kotihoidon ja palvelujen niukkuutta, joutuvat omaiset ja ystävät, jos niitä ylipäätään on, käyttämään paljon aikaa ja työtä edes kohtuullisen hoidon turvaamiseksi vanhukselle, puhumattakaan henkisestä epävarmuudesta ja ahdistuksesta, jota epätietoisuus tarvittavan hoidon saatavuudesta aiheuttaa. Nykyisessä tilanteessa ei vanhuksella ole mitään varmuutta tulevaisuudestaan.

Tarvitaan hallinnon suunnitelmien demokraattista arviointia lähipalvelunäkökulmasta

Helsingin pro kuntapalvelut verkostolaiset ovat lukeneet huolella terveyskeskuksen tämän vuoden toimintasuunnitelmaa. Siinä hämmästyttää erityisesti se, että siinä on runsaasti pilotti-, kokeilu- ja muita lyhytaikaisia hankkeita. Erilaisia sähköisten palvelujen kehittämishankkeita luetellaan rop­pakaupalla vaikka yli 65 – vuotiaista vain alle kolmannes käyttää internetiä ja netitse voi antaa hoitoa vain hyvin rajatusti. Toimintasuunnitelmassa paljon ns. sanahelinää, mutta ei juuri lainkaan kuvausta terveyskeskuksen perustyön toteuttamisesta ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisuista. Perustyön puutteista ovat eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri esittäneet vakavan huomautukset sekä vanhusten hoidon että oppilashuollon osalta.

Sosiaali- ja terveysviraston hallinnot tuottavat suuren määrän selvityksiä, jotka näyttävät tulevan toiminnassa noudatettaviksi ohjeiksi ilman lautakuntien poliittisia arvioita ja ohjeistuksia. Verkoston mielestä kunnallinen demokratia edellyttää, että esim. päätökset palvelusetelien käyttökohteista ja käytön ohjeistus tehdään lautakunnissa, ei virastoissa. Lähtökohtana on se lain keskeinen kohta, että palvelusetelin sijasta pitää aina olla tarjolla kunnan oma palvelu.

Terveyskeskuksista ja sairaa­loista on tehty myös pitkälle tulevaisuuteen ulottuva suunnitelma, sairaalavisio, joka toteutuessaan mullistaisi terveydenhoidon nykyisen rakenteen ja toisi yksityiset palvelut osaksi kunnan palveluja. Sen on konsernijaos määritellyt noudettavaksi ohjeeksi lautakuntia kuulematta. Käsittääksemme se pitää käsitellä ja arvioida ainakin terveyslautakunnassa.

Kun kotihoito on terveysviraston alaisuudessa, on tärkeää että sosiaali- ja terveyslautakunta pohti­vat yhdessä kotihoidon tasoa erityisesti vanhushoidon osalta. Verkosto haluaa muistuttaa, että sup­pea kunnallistalouden tarkastelu, jossa pyritään maksimoimaan Kelan osallistuminen kustannuksiin on kovin lyhytnäköistä. Helsinkiläisten veronmaksajien kannalta on toissijaista, onko verot kerännyt kunta vai valtio. Hoitoa tarvitsevien hyvinvoinnin pitää aina olla etusijalla ei sen, kumpi Kela vai Helsinki maksaa vaipat missäkin tapauksessa.

Lopuksi

Terveyserot ovat jyrkentyneet. Terveyskeskuksen toimintasuunnitelmassa ei ole konkreettisia toimenpiteitä, joilla tilanteeseen puututaan. Siinä painopiste asetetaan itsehoitoon, sähköisiin palveluihin ja erilaisiin projektiluontoisiin hankkeisiin. Kun samanaikaisesti supistetaan palveluverkkoa, hoitopaikkoja ja kuntalaisten saamaa terveydenhoitoa, eivät terveyserot kapene, vaan päinvastoin ovat omiaan kasvamaan entisestään. Itsehoidon korostaminen ja hoitoon pääsyn vaikeuttaminen lisäävät todennäköisesti terveyseroja ja myös kustannuksia tulevina vuosina.

Helsingin, Suomen pääkaupungin, pitäisi päättää sitovasti, että se hyväksyy vanhuspalvelujen, neuvoloiden ja oppilasterveyshuollon, perheneuvoloiden sekä muiden kunnallisten palvelujen mitoitus- ja laatu­suositukset oman toimintansa minimitasoksi, josta ei tingitä. Helsingin tulisi olla esimerkki muille suositusten noudattamisessa.

Helsingin Pro kuntapalvelut –verkoston puolesta

Juha Nurmela,

Kirsti Olli-Lindén

Juhani Veikkola

Anita Kelles

Internet kotisivumme on www.prokuntapalvelut-helsinki.fi

Vastaa