Merja Hållfast 1.10.2009 TAUSTAA Sain muutamia viikkoja sitten pyynnön tulla kertomaan omasta näkökulmastani, käytännön työstä saamiani käsityksiä ja kokemuksia vanhusten tilanteesta sairaaloissa ja terveydenhuollossa Helsingissä. Ensin jotakin tuosta näköalasta tai näkökulmasta: Olen toiminut vuodesta 2000 lähtien sairaalapappina Helsingissä pääasiassa Myllypuron ja Herttoniemen sairaaloissa ja ennen tuota muutaman vuoden Vantaalla samanlaisessa työssä. Sairaalapappeja on Helsingissä 25 eri sairaaloissa, sekä HUS:ssa että kaupungin sairaaloissa ja Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa. Sairaalapapit ovat kirkon työntekijöitä, jotka tekevät työtään sijoitettuna sairaaloihin. Työtä tehdään kirkon ja sairaaloiden välisten sopimusten puitteissa ja näistä tulevalla ?reviirillä?, sairaaloissa, mutta terveydenhuollon organisaation ulkopuolella. Näkökulma on näin ollen tavallaan ulkopuolinen, mutta hyvin läheinen potilaiden, omaisten ja työntekijöiden suhteen. Näin sairaalapapin näkökulma säilyy ihmisläheisenä ja ihmislähtöisenä. Hän ei katso asioita hoitoketjujen eikä prosessien, ei kustannuspaikkojen eikä tulosyksiköiden kehyksissä eikä ota kantaa asioihin muuten kuin potilaiden, omaisten ja työntekijöiden näkökulmasta ihmisinä. Tällä näkökulmalla kuitenkin on ymmärtääkseni tärkeä merkitys, koska se on vaarassa muuten hävitä suurissa organisaatioissa ja tämän ajan toisenlaisten tavoitteiden puristuksessa, jotka ovat tulleet myös terveyden- ja sairaudenhoidon kenttään. Viime vuosina ovat vanhustenhoidon kysymykset olleet lähes jatkuvasti esillä. Ne ovat herättäneet monenlaista huolta: toisaalta organisoinnin ja hallinnoinnin ja talouden huolena toisaalta kysymyksinä todellisista tarpeista, hyvästä ja inhimillisestä hoidosta, asenteista ja kohtelusta. KOKEMUKSIA Kun katselen taaksepäin tätä suunnilleen kymmenen vuoden aikaa sairaaloissa, sisältyy siihen suuria muutoksia. Yksi muutos sinänsä on muutoksen kiihtyminen. Yksi konkreettinen muutoksen aiheuttaja on lisääntyneet organisaatiomuutokset. Tuntuu, että koko ajan on käynnissä jonkinlainen uudelleenjärjestely. Juuri kun edellisestä on nipin napin päästy asettumaan ja voitaisiin keskittyä enemmän itse työhön ja sen sisältöön aloitetaan uusi uudelleenjärjestely. Joskus ne vaikuttavat paniikkiratkaisuilta. Sairaalatyössä niin kuin muussakin työssä organisaatiomuutosten kohteina ja toteuttajina ovat tietenkin työntekijät, heistähän organisaatiot koostuvat. Ymmärrän, että muutoksiin liittyy myös turhaa muutosvastarintaa, mutta ihmisten ja ihmistyötä tekevien työntekijöiden kyseessä ollen kuluu aikaa sopeutumiseen ja erilaisten työkulttuurien muotoutumiseen ja työtapojen löytymiseen. Tuohon kaikkeen kuluva aika ja voimavarat on aina pois itse perustyöstä, tässä tapauksessa potilaiden hoitamisesta, kohtaamisesta. Muut muutokset liittyvät enemmän työn sisältöön. Yhä enemmän on käynnissä erilaisia lyhyitä projekteja ja hankkeita, jotka myös vaativat resursseja, joka kaikki on pois perustyöstä. Kehittämishankkeilla varmaan saavutetaan etuja ja tuloksia, mutta joskus vaikuttaa siltä, että ennen kuin hankkeita on edes ehditty kunnolla toteuttaa, tulee jo seuraava ja näin saattavat mahdolliset edutkin jäädä toteutumatta.. Joskus tulee mieleen, että kaikkein radikaalein ja vaikuttavin muutos saattaisi ollakin se, että puhalletaan peli poikki, keskeytetään kaikki perustyön ulkopuolelta tulevat esitykset ja hankkeet ja keskitytään itse substanssiin, vanhusten kohdalla ihmisläheiseen, kokonaisvaltaiseen hoitoon. Yhtenä esimerkkinä: sen sijaan, että tutkitaan vanhusten ravitsemuksellista tilaa ja ravinnon saantia, voitaisiin käyttää tuokin aika heidän syöttämiseensä ja juottamiseensa. Suomessakin on ainakin seitsemän kymmentä luvun alusta lähtien (jolloin olin tekemisissä ravitsemuskysymysten kanssa) tiedetty vanhusten ravitsemusongelmien käytännön tilanne. Tutkimus ei sitä enää muuta, vaan toimenpiteet asian parantamiseksi. Toinen sisällöllinen muutos ainakin sairaalapapin näkökulmasta, eli henkisestä ja hengellisestä näkökulmasta, on hoidon pirstaloituminen. Puhutaan kyllä kokonaisvaltaisuudesta ja holistisuudesta, mutta usein hoito kuitenkin keskittyy vain kapeaan, usein nimenomaan fyysiseen ongelmaan ja senkin sisällä mitattavaan asiaan. Ymmärrän, että tarvitaan eksaktia tietoa, vertailtavuutta ja tietoa vaikuttavuudesta, mutta ihminen kokonaisuutena on vaarassa hukkua näiden lukujen ja parametrien taakse. VÄLÄHDYKSIÄ Seuraavassa kerron joistakin tilanteista ja epäkohdista, joita näen potilaiden hoidon eri vaiheissa. Terveyskeskuksen akuuttisairaalaan potilaat tulevat joko erikoissairaanhoidosta toipumaan ja kuntoutumaan siirtyäkseen sitten joko sinne, mistä on erikoissairaanhoitoon tultu tai sitten uuteen, aikaisempaa enemmän apua tarjoavaan paikkaan. Toinen pääasiallinen tie on tulla kotoa tai vanhainkodista päivystyksen kautta. Usein on taustalla yleistilan lasku ja pärjäämättömyys tai kaatuminen seurauksineen: lonkkaleikkaus tai muita vastaavia vammoja tai sitten varsinainen syy on kaatumisen taustalla: verenkiertohäiriöt ja sairaudet. Usein päivystyksestä ja erikoissairaanhoidostakin tullessaan potilas on ymmällään ja epätietoinen tilanteestaan: mitä on tapahtunut, missä olen, miksi olen täällä, mistä on kysymys. Ainakin, jos taustalla on yleistilan lasku, liittyy tilanteeseen myös muistisairautta, mikä lisää hämmennystä ja epävarmuutta, ahdistusta ja pelokkuutta. Näissä tilanteissa on tärkeätä, jos potilaalla on omaisia: he voivat auttaa uudessa tilanteessa selviämistä. Aina ei omaisia kuitenkaan ole ja ystäviin katkeavat yhteydet. Potilaan fyysistä sairautta tai vammaa hoidetaan tehokkaasti, hänelle annetaan kuntoutusta mahdollisuuksien mukaan. Mutta kovin usein olen nähnyt tilanteita, joissa potilaan epätietoisuus ja ahdistus ylittää kaikki muut tarpeet. Hän tarvitsisi juuri alkuvaiheessa kokonaisvaltaista huomioon ottamista, rauhoittamista, selittämistä jne. Uudessa tilanteessa ja ympäristössä dementiaoireet vahvistuvat ja vievät kokonaisvointia alaspäin. Saattaa olla niin, että potilaan selkeät hoidettavat asiat saadaan hoidetuksi, mutta sopivaa jatkosijoituspaikkaa ei löydy. Edellisessä organisaatiouudistuksessa, jossa akuuttisairaala ja pitkäaikaissairaala erotettiin toisistaan, hävisivät akuuttipotilaiden mahdollisuudet lähes kaikkeen henkiseen virkistykseen ja kokonaisvaltaiseen ihmisen huomioimiseen. Näistä huolehtivia työntekijöitä ei ole. Taustalla on ajatus, että akuuttisairaalavaihe on niin lyhyt, että virikkeitä ei tarvita, mutta käytännössä ei ole näin. Sairaalassaoloaika kuitenkin usein venyy ja potilaan henkinen tila ja virkeys heikkenevät. Usein olisi tärkeintä, että juuri sairaalaan tulovaiheessa olisi aikaa potilaan huomioon ottamiselle ja henkilökohtaiselle kohtaamiselle ja näin luotaisiin turvalliset lähtökohdat ja positiivinen ilmapiiri hoidolle ja kuntoutumiselle. Akuuttisairaaloissa on toki muunkinlaisia potilaita: on erikoissairaanhoidosta terminaalihoitoon siirrettyjä esim. syöpäpotilaita, infektiopotilaita, alkoholisairauksista kärsiviä, monesti levottomia, väkivaltaisiakin, täydellisen muistamattomia, mutta itse liikkuvia vanhuspotilaita, psykiatrisia potilaita, jotka on lähetetty psykiatrisesta sairaalasta, kun akuuttia hoidon mahdollisuutta ei ole jne. Yleensä kaikkia erilaisia potilaita on samoilla osastoilla, samassa huoneessakin. Ymmärrettävää on, että tilanne on vähintäänkin haasteellinen henkilökunnalle ja ahdistava ja ei ainakaan hoitoa ja kuntoutusta edesauttava potilaillekaan. Syy ei ole henkilökunnan, he ovat usein täysin mahdottomien tehtävien edessä hoitaessaan monisairaita ja monenlaista osaamista vaativia potilaita yhdessä. Usein akuuttisairaalassa siis jonotetaan johonkin toiseen hoitopaikkaan: pitkäaikaissairaalaan, palvelutaloon tai muualle. On usein järkyttävää seurata kuinka huonokuntoisia ja pelokkaita vanhuksia kotiutetaan, kun alkuperäinen yksittäinen asia, jonka vuoksi on sairaalaan jouduttu, on jotenkin korjaantunut, mutta kokonaistilanne on huono, ja ehkä vielä uudessa ympäristössä huonontunut. Joskus potilas tulee takaisin samana päivänä, kun on kotona heti kaatunut. Eräs esimerkki: omainen käynyt 10 vuotta Myllypurossa päivittäin, henkilökunta huolehti, Meilahti, Herttoniemi, Koskela, Herttoniemi, Kontula vaimo koko ajan Myllypurossa, mutta miestä ei voitu kuukausien odottamisen ja muun siirtelyn sijasta sijoittaa Myllypuroon, kun pisteet eivät riittäneet Jos potilas todetaan sairaalahoitoa tarvitsevaksi, hänet sijoitetaan pitkäaikaissairaalaan. Tällöin voidaan tietää, että hän todella on sairas, usein monisairas ja moniongelmainen. Kevyempi hoito ei tule kysymykseen. Pitkäaikaissairaaloissa olevat potilaat eivät ole niissä turhaan. Monesti näkee, kuinka eri sairaaloissa kiertämisen jälkeen, kun potilas saa asettua pitkäaikaissairaalaan, missä ympäristö vastaa hänen tarpeitaan ja hoito on kokonaisvaltaista, hänen tilanteensa alkaakin parantua. Potilaat ovat tuolloin kuitenkin palliatiivisessa hoidossa, he eivät parane. Hoidossa pyritään silloin keskittymään niihin asioihin, jotka vielä ovat mahdollisia, tukemaan omatoimisuutta, kun se on mahdollista ja kunnioittamaan itsemääräämisoikeutta. Monien kohdalla on jossakin vaiheessa edessä saattohoitovaihe. Tämänkin alueen osaamista tarvitaan, jotta ei esimerkiksi kivunlievityksen tai muun saattohoitoon liittyvän hoidon takia tarvitse siirtyä muualle tutusta ympäristöstä ja tuttujen hoitajien hoidosta. Pitkäaikaissairaalassa on mahdollisuus myös liittää omaiset osaksi hoitoa. Monet omaisista ovat jo vuosia hoitaneet omaistaan kotona, usein voimien äärirajoille. Mutta jossakin vaiheessa tulee sellainen tilanne, että usein itsekin iäkäs ja sairasteleva omainen ei yksinkertaisesti kykene hoitamaan puolisoa kotona. On suostuttava sairaalahoitoon. Tuo vaihe on usein raskas, sitä siirretään liiankin pitkälle ja taistellaan syyllisyydentunteiden kanssa. Jos päädytään sairaalahoitoon, sitä todella myös silloin tarvitaan. NYKYTILANNE Helsingissä vanhustenhoidon kysymykset ovat nousseet viime viikkoina ja päivinä konkreettisesti esiin siinä yhteydessä, kun on paljastunut suunnitelma pitkäaikaissairaaloiden liittämisestä sosiaalitoimeen. Suunnitelman mukaan pitkäaikaissairaalat siirrettäisiin sosiaalitoimen alaisuuteen. Niistä tulisi vanhainkoteja. Vastaavasti taas vanhainkodeista eli vanhustenkeskuksista tehtäisiin palveluasumista. Vanhuksia pyritään myös entistä pidempään hoitamaan kotona. Eli kaikessa pyritään ns. kevyempään hoitoon. Herää kuitenkin kysymyksiä: millaista hoitoa vanhukset todella tarvitsevat, mistä voidaan tinkiä potilasturvallisuuden vaarantumatta ja mitä edellytetään eettisesti kestävältä vanhustenhoidolta. Missä kulkee raja hoidon ja heitteille jättämisen välillä. Esimerkiksi kotihoidon osuutta sanotaan laajennettavan ja omaishoidon tukemista lisättävän, mutta konkreettiset toimenpiteet näyttävät muulta. Mikä todellisuudessa on tämän hankkeen takana? Mistä tulee tämä mahdoton aikataulu? Kysymyksiä herättää myös hankkeen valmistelutapa: kaupungin konsernijaoksen teettämän konsulttiselvityksen perusteella päädytään yhdistämiseen, nimitetään ohjausryhmä valmistelemaan asiaa. Tiedotus on ollut vähäistä ja demokraattinen päätöksentekojärjestelmä ei ole käsitellyt asiaa lainkaan. Lautakuntiin ja Kaupunginvaltuustoon asia menee vasta marraskuussa. Tällöin vasta päätetään oikeasti tästä laajasta ja kauaskantoisesta hankkeesta, jonka kaikki seuraamukset ja vaikutukset sekä vaikuttimet olisi sitä ennen tarpeen perusteellisesti selvittää.
Lähettäkää linkki adressista tutuille.