Pitkäaikaissairaalan ylilääkärin kannanotto

Potilassiirroista 1.1.10 alkaen

Antti Sorva

POTILASSIIRROISTA PITKÄAIKAISOSASTOILLE NYT JA 1.1.10 ALKAEN

Potilassiirroista pitkäaikaisosastoille nykyisin: pitkäaikaissairaalat akuuttisairaaloiden tukena

Organisaatiomuutoksessa v. 2004 muodostettuihin pitkäaikaissairaaloihin (Kivelä, Koskela, Myllypuro ja Suursuo) tarjosi akuuttisairaala tai muut tahot (avohoito, sosiaalitoimi) lähetteillä aluksi lähes pelkästään SAS-tasoratkaisun jo saaneita potilaita. Pitkäaikaissairaalaosasto alkoi pian tarjota palveluitaan myös saattohoitopotilaille ilman edeltävää SAP/SAS-käsittelyä. Myöhemmin otettiin ilman SAS-käsittelyä myös potilaita, ”hitaita kuntoutujia”, joiden senhetkinen kunto oli sairaalatasoinen, mutta joiden odotettiin kuntoutuvan kevyempään jatkohoitomuotoon, jopa kotiin. Tämä kehitys palveli myös akuuttisairaalaosaston tilaaman ns. Ahvenaisen selvityksen tavoitteita: siirtää pitkän kuntoutuksen tarpeessa olevia vanhuksia pitkäaikaisosastoille.

Vuoden 2009 puolella pitkäaikaissairaalaan otetuista potilaista alustavan laskelman mukaan yli puolet on tullut ilman SAS-käsittelyä, eli aiempaan verrattuna ”keskeneräisinä”. Nimike ”hidas kuntoutuja” ei aina ole ollut asianmukainen: SAS-käsittelyyn valmiita stabiileja potilaita, joille lähettävä akuuttiosasto ei kuitenkaan hae SAS-tasoratkaisua esim. siksi, että se koetaan turhana byrokratiana. SAS-käsittelyn on katsottu suorastaan hidastavan potilaan siirtymistä ja siten vaikeuttavan akuuttiosaston selviytymistä (olen joutunut huomauttamaan, että potilasta hoitavan ja hänet tuntevan kliinikon tulee arvioida, ovatko vain papereita lukeneen SAS.työparin ehdottamat lisätutkimukset tarpeellisia. Ja että SAS-tasoratkaisun lykkääntymisen tarvitsee lykätä pitkäaikaissairaalaan siirtymistä vain silloin, kun SAS-työparin ehdottamat lisätutkimukset on tarkoituksenmukaisempaa ensin toteuttaa lähettävässä yksikössä. Vastuu sisään hyväksymisestä on SAS-tasoratkaisusta riippumatta pitkäaikaissairaaloiden ylilääkärillä, jonka tehtävänä on hallita eri puolilta tarjotun potilasvirran kokonaisuutta, siirtojen sujuvuutta ja potilaitten tasapuolista kohtelua)

Suurelle joukolle potilaista sopiva jatkohoidon organisaatiotaso (sairaala, vanhainkoti, palveluasuminen, koti?) on siis jätetty selvitettäväksi vasta myöhemmin pitkäaikaissairaalassa. Sinne on siis siirretty SAP-arviotyötä ja siten sosiaalityötä ja lääkärintyötä runsaasti (työvoimamitoitusten laahatessa perässä).. ”Keskeneräisten” potilaitten lähettäminen on helpottanut akuuttisairaaloiden ja päivystyspoliklinikoitten selviytymistä. Pitkäaikaissairaaloiden ylilääkäri ja jonohoitaja ovat sijoittaneet ”keskeneräiset” senhetkisen eli vielä keskeneräisen arvion perusteella. Kuntoutuspotentiaalia omaava potilas onkin voinut joutua ”tavalliselle” osastolle ja ”kuntoutusosasto” on voinut saada potilaan, jonka kuntoutuspotentiaali tai –motivaatio on osoittautunut heikoksi. Suurta haittaa tästä ei nykyisessä organisaatiossa ole kuitenkaan ollut. Kussakin neljästä pitkäaikaissairaalasta on nimittäin voitu tarvittaessa joustaa talon sisällä: vaihtaa potilaita osastolta toiselle ja toisaalta kuntouttajat ovat voineet liikkua osastojen välillä

Profilointi

Edellä kuvattu hoitoketjun palveleminen ei olisi ollut mahdollista ilman kunkin potilaan kliinisen lääketieteellisen tilan tarkkaa arviointia ja ylilääkärin, jonohoitajan ja pitkäaikaissairaalan johdon ja henkilökunnan tiivistä ja tarvittaessa jopa päivystysluonteista yhteistyötä. Yhteisenä tavoitteena on ollut löytää potilaalle ”kaikkia kiviä kääntäen” mahdollisimman nopeasti mahdollisimman tarkoituksenmukainen jatkohoitopaikka, yrittäen erityisesti estää päivystyksen ja akuuttisairaaloiden ruuhkautuminen.

Jatkohoitopaikan asianmukaisuutta ja hoidon laatua on pitkäaikaissairaalaosasto viime vuodet kehittänyt mm. yksittäisiä vuodeosastojaan profiloimalla. Yksikön suuri koko on sen osaltaan mahdollistanut. Kuntoutusosastojen lisäksi on kehitetty esim. psykogeriatrisia pitkäaikaisosastoja, joista on yhä lisääntyvä tarve. Nykyisen organisaatiomallin alussa kuului epäileviä ääniä, joiden mukaan profilointi antaa yksittäiselle vuodeosastolle liikaa veto-oikeuksia, mahdollisuuden kieltäytyä ottamasta potilasta, koska tämä ei ole ko, vuodeosaston profiilin mukainen. Kuluneet vuodet ovat osoittaneet huolen turhaksi. Sen jälkeen, kun pitkäaikaissairaalan ylilääkäri on määritellyt potilaan tilan edellyttämän osaston ja sen vaihtoehdot, jonohoitaja ilmoittaa potilaan sopivan osaston vapaalle paikalle. Osastolle ilmoitetaan siirtotiedot ja sovitaan yksityiskohdista, mutta osastolla ei ole ollut oikeutta kieltäytyä – siis nykyisessä potilasohjausjärjestelmässä. Tässä suhteessa herättää kuitenkin kysymyksiä tämänhetkinen kaavailu jatkossa omaksuttavasta vanhainkotimallista, jossa lääkärin rooli puuttuu tai on lähinnä muodollinen ja jossa osastonhoitajalla on oikeus päättää sisään otettavista (ks.alla).

Kysymyksiä potilaitten siirroista vanhainkodeiksi muuttuville pitkäaikaisosastoille 1.1.10 alkaen

Uudessa organisaatiomallissa tulisi pystyä vielä tarkemmin kuin tähän asti määrittämään potilaan lääketieteellinen tila, t.s. lähetetäänkö potilas Suursuon kuntoutussairaalaan vai vanhainkotiin. Nykyorganisaatiossahan tämä ei ole ollut yhtä välttämätöntä (ks. ed.). – Kuka arvioi jatkohoitoon tarjottavan potilaan lääketieteellisesti ja määrittää oikean jatkohoitopaikan?. Kuka (lääkäri) ottaa Suursuolle? Osoitetaanko lähetteet hänelle, poimiiko hän sisään otettavat, entä mitä tapahtuu ”jakojäännökselle”, eli niille, jotka Suursuolle eivät mahdu? Arvioiko joku (lääkäri?) heidän tilansa ja jaotteleeko potilaat sen mukaan tarjottaviksi eri vanhainkotiosastoille, joita niitäkin on eri profiileilla? Vai päättääkö vanhainkodin osastonhoitaja tai osaston työyhteisö keskenään potilaan sopivuudesta? Kuka vastaa hoidon lääketieteellisestä tasosta vanhainkodeissa (huomattakoon, että vanhainkotiasukkaat varsinkin nyt siirtyvissä sairaaloissa ja jatkossa muissakin tulevat olemaan lääketieteellisesti yhä vaativampia)? Eikö hoidosta vastaavan lääkärin tule voida vaikuttaa sisään otettavien valintaan,? Saako ”keskeneräisiä” enää lähettää akuuttisairaaloista vanhainkoteihin vai pitkittyykö ”jakojäännöksen” hoito väistämättä akuuttisairaalassa? Tarvitaanko vanhainkotiin aina edeltävä SAS-tasoratkaisu vai jätetäänkö ratkaisuehdotus (SAP-arvio) vasta vanhainkodissa tehtäväksi, kuten nyt tapahtuu lähes puolelle potilaista Kivelässä, Koskelassa ja Myllypurossa? Miten tehokuntoutus toteutetaan vanhainkodissa sille, joka osoittautuukin sen tarpeessa olevaksi, millainen kynnys siinä tapauksessa on Suursuolle pääsyssä? Mitä seurauksia on sillä, että 65 vuoden ikäraja ohjaa eritasoiseen kuntoutukseen? Ottavatko ”uudet vanhainkotiosastot” (Kivelä, Koskela ja Myllypuro) enää ylipaikoille, kuten ovat tarvittaessa tähän asti tehneet jopa päivystysluontoisesti? Miten turvataan, ettei enää palata hoitoketjujen yhteistyötä Helsingin sisällä heikentäviin ”ei kuulu meille ja muu ei kiinnosta” –asenteisiin, joista varsinkin HUSia on totuttu kritisoimaan. Tämä vaara saattaa vaania Suursuon tapauksessa..

Erityisen tärkeää on pohtia, miten turvataan Suursuolle mahtumattomien potilaitten nykyistä nopeampi pääsy vanhainkoteihin akuuttisairaaloista. Ei pitäisi luottaa siihen, että nykyinen nopea siirtyminen Kivelään, Koskelaan ja Myllypuroon korvautuu sillä, että akuuttisairaalat ”saavat 260 uutta paikkaa” (tai säästösuunnitelmien mukaan 226?) – ne paikathan on akuuttisairaalaosastolla ollut jo tähänkin asti käytössään neljässä pitkäaikaissairaalassa – ja enemmänkin: lisäksi on siis ollut tärkeä mahdollisuus, jota on erittäin paljon käytetty, mahdollisuus ”keskeneräisten” lähettämiseen pitkäaikaissairaaloiden ”puskuripaikoille”. Onko sitä mahdollisuutta enää uudessa organisaatiossa? Toiminnallisesti akuuttisairaalan käytössä olevat jatkohoitopaikat voivat siis päinvastoin vähentyä muutoinkin kuin pitkäaikaispaikkoihin budjetoitujen supistusten (v. 116 ss ja lisäksi Suursuolta 34?). takia.

Potilaan/omaisen toiveet ja oikeudet

Potilaan sijoittamisessa pitkäaikaissairaalaan on nykyorganisaatiossa pyritty ja varsin hyvin onnistuttu ottamaan huomioon potilaan/omaisen toive saada valita neljän sairaalan välillä.. Kun hoitava sairaala on valittu lähelle omaisen asuntoa, tämä on ollut paitsi inhimillistä myös avuksi siinä, mistä on ollut puutetta eli avustamisessa ruokailussa, ulkoilussa, virikkeissä. Myllypurolainen omainen ei hevin jaksa tai ehdi osallistua niihin Kivelän sairaalassa. Nyt on kaavailtu palaamista aluemalliin, jota noudatetaan vanhainkodeissa: sijoittuminen perustuisi potilaan itsensä entiseen osoitteeseen (johon potilas ei yleensä enää palaa). Tämä voi olla perusteltua silloin, kun potilas on avohoidossa verkostoituneena alueellisiin ammattiauttajien avopalveluihin, mutta ei enää silloin, kun palvelut saadaan laitoksesta ja omaiselta. Huomattakoon vielä, että tiukka aluemallissa pitäytyminen on vastoin kaupunginvaltuuston hyväksymää strategiaa, jonka mukaan helsinkiläisen oikeus palveluihin ei enää riipu asunto-osoitteesta, vaan hänellä on vapaus valita niitä Helsingin muiltakin alueilta.

9.11.09

Antti Sorva

ylilääkäri, akuuttisairaalaosasto/pitkäaikaissairaalat

LKT, sisätautien ja geriatrian erikoislääkäri

Vastaa