Muistisairaasta huolehtivan omaisen ”päiväkirjasta”

4. maaliskuu pm 2010

Kertomus siitä, millaista on olla Alzheimer-potilaan omainen Helsingissä…

Kirjoitan tämän koosteen kahdesta syystä: nollatakseni omaa päätäni ja valoittaakseni muistisairaan omaisen karua arkea Helsingissä.

Viime syyskuusta olen hoitanut yhdeksääkymppiä lähestyvän tädin asioita. Täti asuu yksin Helsingissä ja hän sai viime syksynä diagnoosin keskivaikeasta Alzheimerin-taudista. Taudin tilaa pahensi merkittävästi tädin tyttären kuolema, ja sen aiheuttama suru ja kriisi. Itse olen kolmekymppinen lapsiperheen äiti, emme ole tädin kanssa biologisesti sukulaisia. Hoidan tädin asioita pääasiassa kaksin Lapissa asuvan sukulaisen kanssa. Suurta tukea olemme saaneet omilta läheisiltämme, joilla oli jo kokemuksia muistisairaan omaisena olemisesta. Ilman näitä arvokkaita vinkkejä työmäärämme olisi ollut vielä suurempi.

Tädillä ei ole samassa kaupungissa olevia lähiomaisia. Niinpä tyttären kuoleman jälkeen tädin arjessa auttamisesta sovittiin tihennetysti kaupungin kotihoidon kanssa. Täti oli jo aiemmin kotihoidon asiakkaana, johtuen lonkkaleikkauksista ja niiden tuomasta liikuntahaitasta. Tilanne oli meille ”kaukaisemmille” omaisillekin uusi, sillä tytär oli aiemmin hoitanut kaikki tädin asiat, eikä meillä ollut kuvaa kokonaistilanteesta.

Muistisairaus eteni syksyllä hurjaa vauhtia. Täti näki peileissä harhoja, ja pelkäsi niitä päivin ja öin. Kyky tunnistaa vuorokauden ajat ja kello hävisi marraskuun aikana. Vointi myös taudille tyypillisesti vaihteli saman päivän aikanakin täysin muistamattomasta lähes entisen skarppiin. Hän soitti meille omaisille öisin peloissaan kun ei tiennyt missä on ja mitä kello on. Myös lisääntyvät harhat ja oman kodin muuttuminen vieraaksi vaivasivat ymmärrettävästi myös yöaikaan.

Omaisten kesken järjestelimme vastuuta, kuka hoitaa asiat kotihoidon kanssa, kuka huolehtii lääkityksestä ja apteekkiasioista, kuka sosiaalipalveluista, pyykinpesusta, ateriaalipalveluista ja sosiaalipalveluista. Ilmoitimme näistä muutoksista kotihoitoon. Kotihoidon oli vaikea hyväksyä, että biologisesti lähimmät sukulaiset eivät enää olekaan vastuussa tädin asioista.

Saimme syksyn kuluessa sovittua kolmesta päivittäisestä hoitajakäynnistä, jotta täti tietäisi milloin on aamu ja aika nousta, milloin aika syödä lounasta ja milloin on mentävä nukkumaan.

Nostan tässä esiin muutama keskeisiä ongelmia kotihoidon kanssa.

Lääkehuolto

– Syyskuussa täti vielä osasi ottaa lääkkeensä dosetista. Aiemmin tytär oli täyttänyt dosetin lääkepurkeista saamansa listan perusteella. Kotihoitajat eivät kuulemma saa jakaa lääkkeitä, ja tädille tilattiin lääkkeet apteekista annosjakelupusseissa. Muutaman viikon ajan kodinhoitajat siirsivät lääkkeet (meille sanottiin, että vastoin ohjeitaan) pusseista dosettiin. Tämän jälkeen he halusivat tädin opettelevan lääkkeiden ottamisen suoraan pusseista, vaikka me omaiset ja täti itse vastustimme tätä jyrkästi. Muistisairaille uusien asioiden opetteleminen on vaikeaa, lähes mahdotonta, niinpä tämäkin kokeilu päättyi huonosti. Täti meni entistä sekaisemmaksi ja hermostui. Eräänä sunnuntai aamuna hän soitti minulle ja kertoi ottaneensa kourallisen pillereitä. Sain kotihoitajan kiinni ja hän lähti tarkastamaan tädin tilan ja totesi, että tämä kourallinen oli todennäköisesti sisältänyt vain aamulääkityksen.

Kotihoito oli antanut meidän ymmärtää, etteivät apteekit ”suostu” jakamaan suoraan dosetteihin. Vihelsin pelin poikki, ja etsin apteekin (joka oli korttelin päässä tädiltä ja löytyi kahdella puhelinsoitolla) joka mielellään jakaa lääkkeet dosetteihin ja vielä samaan hintaan kun kaupungin kilpailuttama annospussijakelu. Täti oli silminnähden helpottunut kun hän sai taas toimia vanhalla tutulla tavalla. Mielessäni kaivertaakin ajatus, kuinka montaa muuta kaupunkilaista tuttu dosettijakelu auttaisi, tai käänteisesti, monenko kunto on heikentynyt siksi että heidät on pakotettu uuteen käytäntöön? Muutamaa viikkoa myöhemmin lääkkeiden antaminen siirrettiin kokonaan kotihoidon vastuulle, kun saimme heidät viimein vakuuttuneiksi siitä, ettei tädin muisti ole enää riittävä lääkkeiden ottamiseen.

– Tädille määrättiin Alzheimerin tautiin lääkitys. Kotihoitotiimin terveydenhoitajan kanssa keskustelin lääkkeen antamisajankohdasta. Tuolloin kotihoito kävi kolmesti aamu-, päivä-, myöhäinen iltakäynti. Yritin kaikkeni, jotta terveydenhoitaja olisi suostunut kirjoittamaan lääkkeen annosteluajankohdan niin, että lääkkeen antaisi hoitaja eikä niin, että lääke olisi tädin yksin otettava. Terveydenhoitaja sanoi useaan kertaan, että ainut mahdollisuus lääkkeelle on sen ottaminen klo 17 illalla. Neuvoteltuani asiasta pitkän puhelun verran, en saanut häntä muuttamaan mieltään. Lääkitys aloitettiin ja muutamassa viikossa se sekoitti tädin yöt ja päivät. Hän ei pystynyt nukkumaan eikä päivisin olemaan aloillaan.

Toisen omaisen otettua yhteyden suoraan kotihoidon lääkäriin, hän keskeytti välittömästi lääkityksen ja sairaskertomuksesta myöhemmin luimme, että juuri lääkkeen annostelu illalla ennen nukkumaan menoa oli lisännyt öisiä harhoja ja aiheuttanut levottomuutta. Lääke olisi kuulunut annostella aamuisin. Ja tämä samainen terveydenhoitaja oli puhelussa minulle vakuuttanut, kuinka kokenut hän on vanhojen ihmisten ja erityisesti muistipotilaiden hoitamisessa.

– Syksyllä huomasin lääkelistasta myös, että täti söi 2 särkypilleriä päivittäin. Kun ihmettelin tätä asiaa lääkärille ja kysyin mihin särkyihin nämä oli määrätty hän vastasi ettei löydä merkintää mistä särystä on kysymys. Hän antoi suullisen luvan purkaa lääkityksen. Jälleen kotihoidon terveydenhoitaja vastusteli. Kun sanoin, että eikö lääkettä voi antaa tarvittaessa (esim kävelyretken jälkeen jos kipuja ilmaantuu) hän halusi vielä selvitellä asiaa. Noin viikon päästä särkylääkkeet otettiin pois tädin lääkelistalta ja mitään kipuja ei tähän päivään mennessä ole tullut. Ja tädin elimistö on säästynyt melkoiselta määrältä pillereitä.

– Joulun aikoihin tädin 82-vuotias sukulainen oli tädillä yökylässä. Kysymättä meiltä omaisilta mitään, he olivat siirtäneet vastuun lääkkeiden antamisesta tälle tädin vieraalle. Meistä on täysin käsittämätöntä, että he antavat vastuun noin vain itselleen ventovieraalle ihmiselle. Millään tavalla tarkistamatta esimerkiksi kyseisen ihmisen omaa kykyä muistaa asioita. Tähän käytäntöön puutuimme ja nyt on ainakin paperilla sovittu ketkä omaisista voivat ottaa huolekseen tädin lääkkeiden annostelun.

Muistisairaan oikeudet

– Todella erikoisena ja jopa tädin oikeusturvan vastaisena pidämme sitä, että kotihoidon lääkäri tekee käyntejä tädin luo ilman, että meille omaisille kerrotaan siitä etukäteen. Tai edes käynnin jälkeen samana päivänä. Kotihoidon ohjaaja totesi tästä viimeisimmässä keskustelussamme, että kovin monet omaiset toivovat ilmoitusta käynneistä, mutta harvoin se on mahdollista. Miten ihmeessä töitä ei voida järjestää niin, että omaisille kerrottaisiin käynneistä? Ja eikö potilaankin olisi kohtuullista saada valmistautua lääkärin tuloon? Meidän tapauksessa lääkäri teki yllätyskäynnin juuri silloin, kun hän kertoi tädille muistisairaus diagnoosin. Meistä oli kovin kohtuutonta, että hänet jätettiin yksin tämän asian kanssa, omaisen tuki olisi ollut todella tärkeä. Saimme tietää lääkärikäynnistä kaksi vuorokautta sen jälkeen, silloinkin puoli vahingossa kun hoidimme muuta asiaa.

Yhteistyö” kotihoidon kanssa:

Koska taudin eteneminen on ollut hurjaa, on asioita ollut myös pakko hoitaa sitä mukaan kun niitä tulee eteen. Ajatus siitä, että kotihoito olisi toimivaa, tuntuisi ihanalta. Täti itse vuoroin kiittelee kun ”täällä käy niitä tyttöjä” ja vuoroin pitää kurjana, että vaan ”pistäydytään katsomassa vieläkö minussa henki pihisee”.

– Tädin paino putosi syksyn kuluessa vaarallisen alas. Ehdotimme, että tilaisimme ruokapalvelusta myös toisen päivittäisen aterian, jotta painoa saataisiin takaisin. Tädille kotihoidosta nimetty omahoitaja vastasi meille hyvin kuivasti, että se on täysin tarpeetonta ja että ”vanhuksille riittää yksi lämmin ateria päivässä”. Emme totelleet neuvoa vaan tilasimme toisenkin aterian. Niiden ja lääkärin suosittelemien ravintolisäpirtelöiden avulla paino on saatu takaisin turvallisempiin lukemiin.

– Ongelmana yhteistyössä kotihoidon kanssa on myös ollut se, että kotihoitavat yliarvioivat tädin kyvyt suoriutua niin arkipuuhista kuin kognitiivisista toiminnoistakin. Valitettavasti uskon tämän olevan tahallista. En tiedä onko heitä ohjeistettu toimimaan näin esimiesten taholta? Meidän kannalta tämä on ollut erittäin harmillista ja jopa tädin hoidolle haitallista. Aina kun olemme saaneet lääkärin puhelimeen ja kertoneet tädin ”kuulumiset” on hoitoon tehty muutoksia. Lääkäri on selvästi ottanut kertomamme vakavasti. Samat tiedot kuin meillä, olisi ollut myös kotihoitajilla. Kotihoitajien kanssa keskusteluissa he syyttävät meitä tädin aliarvioimisesta. Yhdelle sukulaiselle, joka on tuntenut Tädinn yli 60 vuotta yksi hoitajista säksätti ”olen tuntenut tätinne jo niin pitkään, että huomaan hänen vointinsa parantuneen. Hänhän on entisellään.” Tätäkö siis tarkoitetaan hyvällä yhteistyöllä omaisten kanssa?

– Kun kotihoidon strategioissa ja ohjeissa hehkutetaan yhteistyötä omaisten kanssa, on meidän kohdallamme tämä toteutunut irvikuvana. Meillä on useimmiten tunne, että häiritsemme heidän työtään ja he ovat suoraan sanoneetkin, että soitamme liian usein. Meistä on kuitenkin mahdotonta tehdä ratkaisuja tädin elämässä ilman, että keskustelemme myös kotihoidon kanssa.

Viimeisimmässä kotihoitopalaverissa, jonka kutsuimme koolle tädin tilan heikennyttyä saimme kylmää kyytiä alusta loppuun. Heti aluksi ohjaaja, omahoitaja ja terveydenhoitaja ilmoittivat, että heillä on kovin kiire eikä aikaa keskustella kaikista toivomistamme asioista. Kokouksen edetessä he mm. vähättelivät useaan kertaan tietojamme, vaikka ne olivat suoria lainauksia lääkärien lausunnoista. Olimme osaltamme toimineet lääkärien suositusten mukaisesti ja kysyimme heidän panoksestaan mm tädin jumppaamiseen. Vastaukseksi saimme selittelyä ja vähättelyä. Kokouksessa puhuimme lääkkeiden antamisesta, ja siitä ettei täti halua ottaa enää mitään lääkkeitä yksin. Omahoitaja kysyi kokouksessa tädin omaa mielipidettä asiaan, ja täti sanoi oikein pontevasti, että hän haluaa hoitajien antavan lääkkeet aina, koska ei luota muistiinsa. Kolme päivää myöhemmin kotihoito muutti tädin lääkitystä niin, että nukahtamislääke jää hänen itse otettavaksi. Muutoksesta ei ilmoitettu meille, vaan se selvisi tädin puheista. Tuntui, että eikö kolme päivää aikaisemmin käydyllä keskustelulla, omaisten ja tädin omalla näkemyksellä ole tosiaan mitään merkitystä. Ja että omaisten informoiminen muutoksista todella valinnainen osa kotihoidon työtä.

– Tuorein vakava kommunikaatiohäiriö on tämän vuoden puolelta. Täti joutui sairaalapäivystykseen ambulanssilla sydänvaivojen vuoksi. Kotihoitaja soitti omaiselle puhelun, jossa antoi ymmärtää yhden kotihoitajan menneen ambulanssin mukana. Näin ei kuitenkaan ollut. Saatuamme tiedon sairaalaan joutumisesta alkoi meistä omaisista useampi järjestellä omia aikataulujaan, jotta joku meistä pääsisi pian tädin tueksi ja ”muistiksi” sairaalaan. Arvelimme, ettei kodinhoitaja voi olla koko päivää siellä tädin kanssa. Todellisuudessa hän oli siis ollut yksin koko ajan. Kun iltapäivällä saimme päivystykseen yhteyden sanottiin, että ”rouva on lähtenyt täältä taksilla”. Pelästyksemme oli suuri, sillä tädin muistisairaus on siinä vaiheessa, ettemme voineet olla varmoja missä hän on. Sairaalahenkilökunnalta saimme vielä tiedon, että tädin vointi on hyvä ja käynnillä ei löytynyt mitään vakavaa. Lisäksi he saivat selvitettyä, että täti on lähtenyt kotiin. Älysimme soittaa kotiin (ennen poliisia ja taksikeskusta), johon täti olikin jo ehtinyt. Kodinhoitaja oli ollut häntä joko alaovella vastassa tai jo taksissa mukana sairaalasta lähtiessä (täti ei oikein muista ja me emme jaksaneet tästä enää kotihoidolta vängätä). On käsittämätöntä piittaamattomuutta, ettei kodinhoitaja ole soittanut meille omaisille, kun sairaalasta on soitettu kotiutusta varten. Lyhyt puhelu: ”Tätinne voi hyvin ja pääsee pian pois”- olisi säästänyt meidät monelta turhalta puhelulta, aikataulun venkslailulta ja ennen kaikkea huolelta.

– Kirjoittaessani tätä kuulen apulaiskaupunginjohtaja Kokkosen sanovan keskusteluohjelmassa, että ”emme voi lähteä siitä, että viranomainen on lähiomainen”. Meidän tapauksessa tuntuu siltä, että kotihoito on ottanut itselleen tietoa pimittävän lähiomaisen roolin. Meillä todellisilla lähiomaisilla on melkoinen työ pysytellä mukana kaikissa käänteissä ja yrittää erottaa tädin puheista mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä sairauden tuomaa harhaa, ilman kotihoidolta saatavaa informaatiota. Olemme osaltamme yrittäneet edesauttaa hyvää ja toimivaa vuorovaikutusta, mutta muutosta ei ole tullut.

Täti voi tällä hetkellä paremmin. Ennen joulua olimme epätoivon ja uupumuksen partaalla kun tädin tila huononi ja kotihoito ei ottanut huoltamme vakavasti. Päivittäin hoidimme usean tunnin ajan tädin asioita. Onneksi jouluviikolla puhelimitse kiinni saatu lääkäri kuunteli meitä ja tädille järjestyi lyhyt hoitojakso hoitokodissa. Päivärytmi saatiin jotakuinkin paikoilleen, uusi sopivampi ja oikein ajoitettu Alzheimer-lääkitys aloitettiin ja saatiin eräänlainen uusi alku kaikelle. Täti on sittemmin myös päässyt mukaan päivätoimintaan, joka mukavasti rytmittää arkea.

Tiedämme kuitenkin, ettei kaukana ole se hetki kun joudumme aloittamaan uudelleen taistelun tädin hoitopaikan saamiseksi. Sitä olen jäänyt miettimään, että kuinka kesällä voi saada pikaisen päätöksen hoitokotiin pääsystä kun ei ole lunta ja pakkasta. Meille on kahdesti tämän talven aikana sanottu, ettei paikkaa hoitokodista löydy, ellei täti lähde yksin ilman vaatteita hortoilemaan pakkaseen.

Sairaalapastorin puhe valtuustoryhmille

23. marraskuu pm 2009

Helsingin kaupungin vanhustenhoidossa on suunnitteilla mittava organisaatiomuutos.

Suunnitelma on tullut julkisuuteen työskentelyyn nähden varsin myöhäisessä vaiheessa. Toistaiseksi sitä ei ole käsitelty missään demokraattisen päätöksentekojärjestelmän elimessä. Minkäänlaista keskustelua ei ole käyty asianosaisten kanssa, ei vanhusten, potilaiden, omaisten eikä henkilökunnan kanssa. Miksi?

Esitetyt tiedot suunnitelman toteuttamisesta ja seurauksista ovat ristiriitaisia. Hyvin monia asioita toteuttamisessa on käsittelemättä ja ratkaisematta ottaen huomioon, että uudistuksen pitäisi astua voimaan 1.1.2010. Lopullisen päätöksen asiasta tekee kaupunginvaltuusto vasta 25.11.2009. Miksi tällainen aikataulu?

Toisaalta kaupunkilaisille vakuutetaan, että mikään ei tule muuttumaan potilaiden tilanteessa siirtymäkautena. Toisaalta kerrotaan, että pitkäaikaishoito lopetetaan. Sairaala-alueiden kehittämistyöryhmän raportissa 30.9.2009: Pääkaupunkiseudun sairaala-aluevisio 2030 esitetään mahdollinen aikataulu, jonka mukaan pitkäaikaissairaanhoidon päätyttyä esimerkiksi Myllypuron sairaala puretaan ja tilalle tulee vapaarahoitteisia asuntoja ja Koskelan sairaalan tilalle palveluasumista ja vapaarahoitteista asumista. Millainen on siirtymäkausi?

Edellisessä kaupungin sairaaloiden suuressa organisaatiomuutoksessa eriytettiin akuutti- ja pitkäaikaissairaalat, samoina vuosina lopetettiin päiväsairaalat. Sittemmin on karsittu terveyskeskusverkkoa ja lopetettu laboratorioita sekä keskitetty omahoidon tarvikejakelua. Nyt sanotaan pyrittävän kokonaisuuksiin, joissa on tarjolla monen tasoista hoitoa ja toisaalta lisätään kotihoitoa ja tuetaan kotona asumista. Miten nämä erisuuntaiset toimet sopivat yhteen?

Vaikuttaakin vahvasti siltä, että suunnitelmien taustalla on muitakin tekijöitä kuin vanhusten hyvään pyrkiminen ja hyvä ja turvallinen hoito. Helsingissä ja koko pääkaupunkiseudulla on laajat ja kasvavat markkinat hoivapalvelujen järjestämisessä. Esimerkiksi Kauppalehden 12.10.2009 ilmestyneessä numerossa todetaan, että sosiaalipalveluiden yksityistäminen on ongelmattomampaa kuin terveyspalveluiden ja Helsinki on valmis ostamaan lisää hoivapalveluita yksityisiltä, kunhan toimijoita tulee lisää. Nämä ovat poliittisen tahdon päätöksiä ja ne edesauttavat edelleen hyvinvointivaltion murenemista. Tämän suuntaiset ratkaisut kasvattavat edelleen kuilua hyvin toimeentulevien ja köyhyydestä kärsivien välillä. Tätäkö tahdomme?

Nykyiset suunnitelmat eivät näytä tunnustavan käytännön elämän tosiasioita niin kuin ei edellinenkään organisaatiomuutos. Elämä ei asetu organisaatioon vaan organisaation on palveltava elämää. Edellisen muutoksen jälkeen on jo pitänyt luoda uusi käsite: jatkokuntoutuja, kun huonokuntoisten ja monisairaiden ihmisten kuntoutuminen ei ole edennyt kaavioiden mukaisesti. Elämän haavoittuvuutta, raihnaisuutta, sairautta ja kuolemaa ei voida kuntouttaa pois!

Tuotantotalouden ja teollisuuden käsitteet ja ajattelutapa eivät voi olla inhimillisen hoidon lähtökohtana. Ihmisten hoitaminen ja heikoimmassa asemassa olevista huolehtiminen ei ole palvelujen tarjoamista, palvelurakenteita ja valintoja ja asiakkuuksia. Hoitoa ja hoivaa järjestettäessä on välttämätöntä käyttää myös ihmisen kykyä empatiaan, toisen asemaan asettumiseen.

Merja Hållfast

Sairaalapastori

Pitkäiaikaissairaaloiden henkilöstön kannanotto

23. marraskuu pm 2009

HELSINGIN KAUPUNGIN TERVEYSLAUTAKUNNALLE                        29.10.2009

Pitkäaikaissairaalan henkilöstötoimikunnan lausunto pitkäaikaissairaalan lakkauttamisesta ja Kivelän, Koskelan ja Myllypuron sairaalan siirtämisestä sosiaaliviraston Vanhuspalvelujen vastuualueelle ja Suursuon sairaalan liittämisestä akuuttisairaalan kuntoutusyksikköön

Pitkäaikaissairaalan henkilöstötoimikunta ei kannata pitkäaikaissairaalan toiminnan lakkauttamista eikä Kivelän, Koskelan ja Myllypuron sairaalan siirtämistä sosiaaliviraston Vanhuspalvelujen vastuualueelle eikä Suursuon sairaalan liittämistä akuuttisairaalan kuntoutusyksikköön

ESITYS:   Pitkäaikaissairaalan henkilöstötoimikunta esittää toiminnan jatkamista terveyskeskuksessa omana osastonaan muuttaen Pitkäaikaissairaalan nimen jatkohoito- ja jatkokuntoutussairaalaksi.

KPMG:n esiselvityksessä ei ole eri vaihtoehtojen tarkastelua ja vertailua.  Myös toiminnan sisällöllinen tarkastelu ja taloudelliset perusteet puuttuvat.  Sen sijaan pitkäaikaissairaalan kustannuskehitys on ollut maltillista ja tuottavuus on jopa noussut. Hoitopäivän hinta on edullinen verrattuna akuutin tai kuntoutus-osastojen hoitopäivähintaan.  Hoitojaksot ovat lyhentymässä alle vuoden mittaisiksi. Tavoitteena ei ole sairaalassa asuminen. Suursuon muutos akuuttisairaalaksi edellyttää henkilökuntarakenteen ja –mitoituksen muutosta nostaen kustannuksia. Pitkäaikaissairaalan potilaista 86 % on vaativaa tai erittäin vaativaa hoitoa tarvitsevia, lisänä muistiohäiriöiset ja toimintakyvyn tukea tarvitsevat sekä monialaista kuntoutusta vaativat potilaat. Potilaat ovat erilaisia kuin vanhainkotien asukkaat. Pitkäaikaissairaalaan ohjataan edelleen vanhainkotien ja palveluasumisen asukkaita, koska heidän sairaanhoidollisiin tarpeisiinsa ei pystytä vastaamaan sosiaaliviraston asumisyksiköissä. Uhkana on tällöin päivystyksien kuormittuminen. Monipuolisen vanhustenkeskuksen arviointi ja erityisesti sen taloudelliset vaikutukset on selvittämättä. Alle 65-vuotiaiden hoito, pitkäaikainen jatkokuntoutus ja muu monisairaitten jatkohoito on tarkoituksenmukaista järjestää jatkohoito- ja jatkokuntoutussairaalassa.

Henkilöstön tilanne jää uudelleenjärjestelyjen yhteydessä epävarmaksi, koska tulevia muutoksia (henkilöstörakenne, mitoitus, johtamisjärjestelmä, toiminnan sisältö) ei ole esitetty läpinäkyvästi ja selvästi – jos lainkaan.  Erityisesti henkilöstöä on huolestuttanut uudessa organisaatiossa velvoite toimipaikan ja toimen siirtoon ilman työntekijän suostumusta.

Hyvin toiminut johtamisjärjestelmä pilkotaan ja vastuut kaventuvat uusissa organisaatiokaavailuissa eikä hoitoketjujen toimivuutta tiedetä. Tietojärjestelmien yhteensovittaminen aiheuttaa runsaasti lisätyötä, lisäkustannuksia ja lisää koulutustarvetta.  Rakenteisen kirjaamisen malli uhkaa jäädä organisaatio-muutoksen jalkoihin ja hankkeeseen yli vuoden ajan tehty työ menee hukkaan.

Pitkäaikaissairaalan henkilöstö on kehittänyt hoitotyötä innostuneesti ja motivoituneesti. Henkilökunta on ylpeä osaamisestaan ja on huolestunut oman sairaanhoidollisen ja erityisesti geriatrisen hoitotyön osaa-misen ylläpitämisestä ja kehittämisestä uudessa organisaatiomallissa.

Pitkäaikaisesta jatkokuntoutuksesta on erittäin hyviä tuloksia. Kaikissa sairaaloissa on useita profiloituneita osastoja mm. jatkokuntoutusosastoja. Ydinprosessit ja jatkokuntoutusprosessi on kehitetty moniammatilliseksi, sujuvaksi ja tavoitteelliseksi toiminnaksi ja täten on voitu edesauttaa potilaan kuntoutumista, kotiutumista ja toimintakyvyn edistämistä ja tukemista.

Sairaansijoja on vähennettävä siten, että Helsinki pääsee valtakunnallisiin tavoitteisiin. Pitkäaikais-sairaala on jo vähentänyt 350 sairaansijoja viimeisen seitsemän vuoden aikana. Osastomme kustannuskehitys on ollut varsin maltillinen ja tuottavuus on jopa noussut, joten sairaansijojen vähentämiseen ja osastojen integroimiseen on vahvaa osaamista ja kokemusta jo nykyisessä organisaatiossa. Pitkäaikaissairaalassa on tällä hetkellä 1,9 % pitkäaikaisessa laitoshoidossa 75v täyttäneistä helsinkiläisistä.

Pitkäaikaissairaalan edellä esittämää vaihtoehtoa ei ole lainkaan selvitetty. Tämä on kuitenkin selkeä rinnakkaisvaihtoehto erityisesti asiakkaan, prosessin, henkilöstön ja talouden kannalta, koska se on selvästi taloudellisempi ja myös asiakkaan kannalta selkeämpi vaihtoehto.

Eila Keskinen                                    Helena Krouvi

Pitkäaikaissairaalan ylilääkärin kannanotto

23. marraskuu pm 2009

Potilassiirroista 1.1.10 alkaen

Antti Sorva

POTILASSIIRROISTA PITKÄAIKAISOSASTOILLE NYT JA 1.1.10 ALKAEN

Potilassiirroista pitkäaikaisosastoille nykyisin: pitkäaikaissairaalat akuuttisairaaloiden tukena

Organisaatiomuutoksessa v. 2004 muodostettuihin pitkäaikaissairaaloihin (Kivelä, Koskela, Myllypuro ja Suursuo) tarjosi akuuttisairaala tai muut tahot (avohoito, sosiaalitoimi) lähetteillä aluksi lähes pelkästään SAS-tasoratkaisun jo saaneita potilaita. Pitkäaikaissairaalaosasto alkoi pian tarjota palveluitaan myös saattohoitopotilaille ilman edeltävää SAP/SAS-käsittelyä. Myöhemmin otettiin ilman SAS-käsittelyä myös potilaita, ”hitaita kuntoutujia”, joiden senhetkinen kunto oli sairaalatasoinen, mutta joiden odotettiin kuntoutuvan kevyempään jatkohoitomuotoon, jopa kotiin. Tämä kehitys palveli myös akuuttisairaalaosaston tilaaman ns. Ahvenaisen selvityksen tavoitteita: siirtää pitkän kuntoutuksen tarpeessa olevia vanhuksia pitkäaikaisosastoille.

Vuoden 2009 puolella pitkäaikaissairaalaan otetuista potilaista alustavan laskelman mukaan yli puolet on tullut ilman SAS-käsittelyä, eli aiempaan verrattuna ”keskeneräisinä”. Nimike ”hidas kuntoutuja” ei aina ole ollut asianmukainen: SAS-käsittelyyn valmiita stabiileja potilaita, joille lähettävä akuuttiosasto ei kuitenkaan hae SAS-tasoratkaisua esim. siksi, että se koetaan turhana byrokratiana. SAS-käsittelyn on katsottu suorastaan hidastavan potilaan siirtymistä ja siten vaikeuttavan akuuttiosaston selviytymistä (olen joutunut huomauttamaan, että potilasta hoitavan ja hänet tuntevan kliinikon tulee arvioida, ovatko vain papereita lukeneen SAS.työparin ehdottamat lisätutkimukset tarpeellisia. Ja että SAS-tasoratkaisun lykkääntymisen tarvitsee lykätä pitkäaikaissairaalaan siirtymistä vain silloin, kun SAS-työparin ehdottamat lisätutkimukset on tarkoituksenmukaisempaa ensin toteuttaa lähettävässä yksikössä. Vastuu sisään hyväksymisestä on SAS-tasoratkaisusta riippumatta pitkäaikaissairaaloiden ylilääkärillä, jonka tehtävänä on hallita eri puolilta tarjotun potilasvirran kokonaisuutta, siirtojen sujuvuutta ja potilaitten tasapuolista kohtelua)

Suurelle joukolle potilaista sopiva jatkohoidon organisaatiotaso (sairaala, vanhainkoti, palveluasuminen, koti?) on siis jätetty selvitettäväksi vasta myöhemmin pitkäaikaissairaalassa. Sinne on siis siirretty SAP-arviotyötä ja siten sosiaalityötä ja lääkärintyötä runsaasti (työvoimamitoitusten laahatessa perässä).. ”Keskeneräisten” potilaitten lähettäminen on helpottanut akuuttisairaaloiden ja päivystyspoliklinikoitten selviytymistä. Pitkäaikaissairaaloiden ylilääkäri ja jonohoitaja ovat sijoittaneet ”keskeneräiset” senhetkisen eli vielä keskeneräisen arvion perusteella. Kuntoutuspotentiaalia omaava potilas onkin voinut joutua ”tavalliselle” osastolle ja ”kuntoutusosasto” on voinut saada potilaan, jonka kuntoutuspotentiaali tai –motivaatio on osoittautunut heikoksi. Suurta haittaa tästä ei nykyisessä organisaatiossa ole kuitenkaan ollut. Kussakin neljästä pitkäaikaissairaalasta on nimittäin voitu tarvittaessa joustaa talon sisällä: vaihtaa potilaita osastolta toiselle ja toisaalta kuntouttajat ovat voineet liikkua osastojen välillä

Profilointi

Edellä kuvattu hoitoketjun palveleminen ei olisi ollut mahdollista ilman kunkin potilaan kliinisen lääketieteellisen tilan tarkkaa arviointia ja ylilääkärin, jonohoitajan ja pitkäaikaissairaalan johdon ja henkilökunnan tiivistä ja tarvittaessa jopa päivystysluonteista yhteistyötä. Yhteisenä tavoitteena on ollut löytää potilaalle ”kaikkia kiviä kääntäen” mahdollisimman nopeasti mahdollisimman tarkoituksenmukainen jatkohoitopaikka, yrittäen erityisesti estää päivystyksen ja akuuttisairaaloiden ruuhkautuminen.

Jatkohoitopaikan asianmukaisuutta ja hoidon laatua on pitkäaikaissairaalaosasto viime vuodet kehittänyt mm. yksittäisiä vuodeosastojaan profiloimalla. Yksikön suuri koko on sen osaltaan mahdollistanut. Kuntoutusosastojen lisäksi on kehitetty esim. psykogeriatrisia pitkäaikaisosastoja, joista on yhä lisääntyvä tarve. Nykyisen organisaatiomallin alussa kuului epäileviä ääniä, joiden mukaan profilointi antaa yksittäiselle vuodeosastolle liikaa veto-oikeuksia, mahdollisuuden kieltäytyä ottamasta potilasta, koska tämä ei ole ko, vuodeosaston profiilin mukainen. Kuluneet vuodet ovat osoittaneet huolen turhaksi. Sen jälkeen, kun pitkäaikaissairaalan ylilääkäri on määritellyt potilaan tilan edellyttämän osaston ja sen vaihtoehdot, jonohoitaja ilmoittaa potilaan sopivan osaston vapaalle paikalle. Osastolle ilmoitetaan siirtotiedot ja sovitaan yksityiskohdista, mutta osastolla ei ole ollut oikeutta kieltäytyä – siis nykyisessä potilasohjausjärjestelmässä. Tässä suhteessa herättää kuitenkin kysymyksiä tämänhetkinen kaavailu jatkossa omaksuttavasta vanhainkotimallista, jossa lääkärin rooli puuttuu tai on lähinnä muodollinen ja jossa osastonhoitajalla on oikeus päättää sisään otettavista (ks.alla).

Kysymyksiä potilaitten siirroista vanhainkodeiksi muuttuville pitkäaikaisosastoille 1.1.10 alkaen

Uudessa organisaatiomallissa tulisi pystyä vielä tarkemmin kuin tähän asti määrittämään potilaan lääketieteellinen tila, t.s. lähetetäänkö potilas Suursuon kuntoutussairaalaan vai vanhainkotiin. Nykyorganisaatiossahan tämä ei ole ollut yhtä välttämätöntä (ks. ed.). – Kuka arvioi jatkohoitoon tarjottavan potilaan lääketieteellisesti ja määrittää oikean jatkohoitopaikan?. Kuka (lääkäri) ottaa Suursuolle? Osoitetaanko lähetteet hänelle, poimiiko hän sisään otettavat, entä mitä tapahtuu ”jakojäännökselle”, eli niille, jotka Suursuolle eivät mahdu? Arvioiko joku (lääkäri?) heidän tilansa ja jaotteleeko potilaat sen mukaan tarjottaviksi eri vanhainkotiosastoille, joita niitäkin on eri profiileilla? Vai päättääkö vanhainkodin osastonhoitaja tai osaston työyhteisö keskenään potilaan sopivuudesta? Kuka vastaa hoidon lääketieteellisestä tasosta vanhainkodeissa (huomattakoon, että vanhainkotiasukkaat varsinkin nyt siirtyvissä sairaaloissa ja jatkossa muissakin tulevat olemaan lääketieteellisesti yhä vaativampia)? Eikö hoidosta vastaavan lääkärin tule voida vaikuttaa sisään otettavien valintaan,? Saako ”keskeneräisiä” enää lähettää akuuttisairaaloista vanhainkoteihin vai pitkittyykö ”jakojäännöksen” hoito väistämättä akuuttisairaalassa? Tarvitaanko vanhainkotiin aina edeltävä SAS-tasoratkaisu vai jätetäänkö ratkaisuehdotus (SAP-arvio) vasta vanhainkodissa tehtäväksi, kuten nyt tapahtuu lähes puolelle potilaista Kivelässä, Koskelassa ja Myllypurossa? Miten tehokuntoutus toteutetaan vanhainkodissa sille, joka osoittautuukin sen tarpeessa olevaksi, millainen kynnys siinä tapauksessa on Suursuolle pääsyssä? Mitä seurauksia on sillä, että 65 vuoden ikäraja ohjaa eritasoiseen kuntoutukseen? Ottavatko ”uudet vanhainkotiosastot” (Kivelä, Koskela ja Myllypuro) enää ylipaikoille, kuten ovat tarvittaessa tähän asti tehneet jopa päivystysluontoisesti? Miten turvataan, ettei enää palata hoitoketjujen yhteistyötä Helsingin sisällä heikentäviin ”ei kuulu meille ja muu ei kiinnosta” –asenteisiin, joista varsinkin HUSia on totuttu kritisoimaan. Tämä vaara saattaa vaania Suursuon tapauksessa..

Erityisen tärkeää on pohtia, miten turvataan Suursuolle mahtumattomien potilaitten nykyistä nopeampi pääsy vanhainkoteihin akuuttisairaaloista. Ei pitäisi luottaa siihen, että nykyinen nopea siirtyminen Kivelään, Koskelaan ja Myllypuroon korvautuu sillä, että akuuttisairaalat ”saavat 260 uutta paikkaa” (tai säästösuunnitelmien mukaan 226?) – ne paikathan on akuuttisairaalaosastolla ollut jo tähänkin asti käytössään neljässä pitkäaikaissairaalassa – ja enemmänkin: lisäksi on siis ollut tärkeä mahdollisuus, jota on erittäin paljon käytetty, mahdollisuus ”keskeneräisten” lähettämiseen pitkäaikaissairaaloiden ”puskuripaikoille”. Onko sitä mahdollisuutta enää uudessa organisaatiossa? Toiminnallisesti akuuttisairaalan käytössä olevat jatkohoitopaikat voivat siis päinvastoin vähentyä muutoinkin kuin pitkäaikaispaikkoihin budjetoitujen supistusten (v. 116 ss ja lisäksi Suursuolta 34?). takia.

Potilaan/omaisen toiveet ja oikeudet

Potilaan sijoittamisessa pitkäaikaissairaalaan on nykyorganisaatiossa pyritty ja varsin hyvin onnistuttu ottamaan huomioon potilaan/omaisen toive saada valita neljän sairaalan välillä.. Kun hoitava sairaala on valittu lähelle omaisen asuntoa, tämä on ollut paitsi inhimillistä myös avuksi siinä, mistä on ollut puutetta eli avustamisessa ruokailussa, ulkoilussa, virikkeissä. Myllypurolainen omainen ei hevin jaksa tai ehdi osallistua niihin Kivelän sairaalassa. Nyt on kaavailtu palaamista aluemalliin, jota noudatetaan vanhainkodeissa: sijoittuminen perustuisi potilaan itsensä entiseen osoitteeseen (johon potilas ei yleensä enää palaa). Tämä voi olla perusteltua silloin, kun potilas on avohoidossa verkostoituneena alueellisiin ammattiauttajien avopalveluihin, mutta ei enää silloin, kun palvelut saadaan laitoksesta ja omaiselta. Huomattakoon vielä, että tiukka aluemallissa pitäytyminen on vastoin kaupunginvaltuuston hyväksymää strategiaa, jonka mukaan helsinkiläisen oikeus palveluihin ei enää riipu asunto-osoitteesta, vaan hänellä on vapaus valita niitä Helsingin muiltakin alueilta.

9.11.09

Antti Sorva

ylilääkäri, akuuttisairaalaosasto/pitkäaikaissairaalat

LKT, sisätautien ja geriatrian erikoislääkäri

Pitkäaikaissairaaloiden ylihoitajien kannanotto

23. marraskuu pm 2009

PERUSTELUT KRIITISEEN KANNANOTTOON SUUNNITELLULLE ORGANISAATIOMUUTOKSELLE SEKÄ VASTAEHDOTUS

13.10.2009

Perustelut uudelleenjärjestelyjen kumoamiseksi:

Esiselvityksen (KPMG:n tekemä esiselvitys) linjaus

– esiselvityksen toimeksianto on tehty puutteellisesti sisältäen jo valmiit vaihtoehdot, jolloin

neutraali, erilaisten vaihtoehtojen tarkastelu ja vertailu on jäänyt tekemättä

– esiselvityksessä ei ole tehty linjatun ratkaisun taloudellisia ja sisällöllisiä seurauksia

asiakkaan kannalta ei ole tarkasteltu todellisia hoidon kannalta oleellisia vaihtoehtoja

Taloudelliset perusteet

taloudelliset perusteet puuttuvat; ei ole mitään syytä ryhtyä saneeraamaan viime vuosina korjattuja sairaalaosastoja palveluasumiseksi, koska vanhainkotipaikat ovat saneeraamatta (mm. Seniorisäätiön n. 700 paikkaa) -> ne kannattaa ensisijaisesti saneerata palveluasunnoiksi

pitkäaikaissairaala on pystynyt pitämään kustannuskehityksensä hyvin maltillisena ja tuottavuus on myös pysynyt yli 100

– samoin on taloudellisesti kestämätöntä muuttaa Suursuon ss akuuttihoitoon, jolloin hoitopäivän hinta nousee n. 100 eurolla (Pitk Hph v. 2008 180e ja aku 294e, kuntoutusosastot 305e); muuntaminen akuuttihoidoksi vaatii huomattavasti lisää hoitohenkilökuntaa ja lääkäreitä, terapeutteja ja sos. työntekijöitä

-akuuttisairaalassa jonottaa (12.10.09) n. 70 potilasta sosv:oon (ja n. 35 pitkäaikaissairaalaan), jotka pitäisi heti siirtää halvemmalle hoitotasolle; jo pelkästään aku – sosv jonottajat maksavat n. 220 000 euroa enemmän akuuttisairaalassa kuin pitkäaikaissairaalassa kk (n. 2,5 milj vuodessa); akuutin hoitoaika tulee rajoittaa n. 24 vrk:een – jo v. 2007 auditointiraportinkin mukaan

-v. 2010 – 2012 kaupungin taloustilanne ei anna mahdollisuuksia kustannusten nousuun

Monipuolisen vanhustenkeskuksen arviointi ja erityisesti sen taloudelliset vaikutukset on selvittämättä

Sisällölliset perusteet

Pitkäaikaissairaalan tuotteistusraportti selvittää selkeästi nykyisen potilasrakenteen, joka on täysin erilainen kuin vanhainkotien:

o monialainen kuntoutus 7 %

o erittäin vaativa sairaanhoito 31 %

o muistihäiriöpotilaan hoitotyö 8 %

o erittäin vaativa hoitotyö 38 %

o vaativa hoitotyö 12 %

o toimintakyvyn tuki 2 % -> vanhainkoti tasoiset asukkaat

sairaalassa ei asuta, tavoitteena on hoitojaksojen lyhentyminen alle 1v mittaisiksi; lokakuussa 2009 tilanne:

o päättyneitten hoitojaksojen osalta mediaani 7½ kk ja keskiarvo 1½ vuotta

o keskeneräisten hoitojaksojen osalta mediaani 1v 9 kk ja keskiarvo 8v 8 kk

pitkäaikaissairaalassa huomattava osa osastoista on ns. profiiliosastoja (mrsa kohorttiosastot, jatkokuntoutusosastot, infektio-osasto, psyko-geriatriset dementia osastot, neurologinen jatkohoito-osasto) tiettyjen potilasryhmien hoitoa ja kuntoutusta varten

kotihoidon yhdistäminen ei ole verrattavissa tähän suunnitelmaan: kotihoidossa saman asiakkaan luona kävi aiemmin molemmista virastoista perä jälkeen -> tässä muutoksessa yhdistetään monisairaitten potilaitten hoito sosiaalitoimeen, jossa tarjotaan asumista, ei sairaanhoitoa toistuvasti pitkäaikaissairaalaan ohjataan vanhainkotien ja palveluasumisen asukkaita, koska heidän sairaanhoidollisiin tarpeisiin ei pystytä vastaamaan ko asumisyksiköissä

pitkäaikaissairaalaan siirtyy tällä hetkellä n. 20 – 30 potilasta/kk ilman pysyvän laitoshoidon päätöstä tavoitteena kotiutuminen tai asumisyksikköön siirtyminen

pitkäaikaissairaalan potilaista noin 12 – 13 % eli noin 150 on alle 65 -vuotiaita ja heidän hoitonsa on tarkoituksenmukaista järjestää jatkohoitosairaalassa, ei vanhainkodissa tai akuuttisairaalassa

yhden hengen huoneitten tarve on kallis ja ylimitoitettu sairaaloissa ja monisairaan ikääntyvän/jatkokuntoutujan kannalta se on eristävä ja potilastovereiden vertaistuki puuttuu. Tästä on myös näyttöä. Myös hoitajan käyttämä aika / potilashuone on suurempi kuin yhden hengen huoneissa.

Vastaehdotus:

Pitkäaikaissairaala jatkaa Terkeyskeskuksessa kuten tähänkin saakka. Nimi muutetaan Jatkohoito- ja jatkokuntoutussairaalaksi. Pitkäaikaissairaala on jo vähentänyt 350 ss viimeisen seitsemän vuoden aikana ja kustannuskehitys on ollut varsin maltillinen ja tuottavuus on jopa noussut. Pitkäaikaisesta jatkokuntoutuksesta on erittäin hyviä tuloksia. Kaikissa sairaaloissa on profiloituneet jatkokuntoutusosastot, joissa on kehitetty jatkokuntoutusprosessi moniammatilliseksi, sujuvaksi ja tavoitteelliskesi toiminnaksi ja täten voidaan edesauttaa potilaan kuntoutumista, kotiutumista ja toimintakyvyn edistämistä ja tukemista.

Sairaansijoja voidaan vähentää siten, että päästään valtakunnallisiin tavoitteisiin. Pitkäaikaissairaalassa on tällä hetkellä 1,9 % pitkäaikaisessa laitoshoidossa 75v täyttäneistä helsinkiläisistä.

Pitkäaikaissairaalan nyt esittämää vaihtoehtoa ei ole lainkaan selvitetty. Tämä on kuitenkin selkeä rinnakkaisvaihtoehto erityisesti asiakkaan, prosessin, henkilöstön ja talouden kannalta, koska se on selvästi taloudellisempi ja myös asiakkaan prosessien kannalta selkeämpi vaihtoehto.

Henkilöstön tilanne jää uudelleenjärjestelyjen yhteydessä epävarmaksi, koska tulevia muutoksia (henkilöstörakenne, mitoitus, johtamisjärjestelmä, toiminnan sisältö) ei ole esitetty läpinäkyvästi

ja selvästi – jos lainkaan.

Eriävä mielipide terveyslautakuntassa

15. marraskuu pm 2009

Eriävä mielipide pitkäaikaissairaanhoidon uudelleenjärjestelyistä 1.1.2010 lukien

Suunnitellusta pitkäaikaissairaanhoidon uudelleen järjestelyistä tulee luopua 1.1.2010 alkaen ja esitys on palautettava uudelleen valmisteltavaksi. Suuren organisaatiorakenteen muutoksen, jossa terveystoimen pitkäaikaissairaanhoitoa Kivelän, Koskelan ja Myllypuron sairaalan osalta ollaan siirtämässä sosiaaliviraston alaisuuteen, on valmisteltu liian kiireisessä aikataulussa. Kiireisen aikataulun vuoksi esityksen perustelut päätöksenteon pohjaksi ovat jääneet puutteellisiksi asian merkittävyyteen nähden.

KPMG Kunta Oy on omassa loppuraportissaan 6.8.2009 tuonut esille useita toiminnan uudelleenjärjestelyn tavoitteita uhkaavia riskejä, joita ovat mm. a) liian haastava aikataulu, jolloin ei ehditä valmistautua muutokseen riittävästi b) ei ole riittävästi vertailutietoa palveluasumisen kustannuksista verrattuna muihin hoitomuotoihin c) puutteellinen taloudellinen informaatio päätöksenteossa, jolloin ei hahmoteta riittävästi kokonaisuuksia. Nämä ja muut loppuraportissa esitetty riskit tulee selvittää ennen lopullista päätöksentekoa.

KPMG:n selvityksessä todetaan, ettei palveluja ole tuotteistettu. Terveyskeskuksen pitkäaikaishoito on tuotteistettu, jonka avulla toimintaa on kehitetty useamman vuoden ajan ja jonka perusteella toiminnan tuottavuutta on saatu lisättyä ja hoitoaikoja lyhennettyä, kuten myös vuoden 2010 talousarvioehdotuksessa todetaan. Pitkäaikaisen sairaalahoidon tuotteistus-raportti on huomioitava asian uudelleen valmistelun yhteydessä. Myös terveyskeskuksen ja sosiaaliviraston henkilöstöryhmien edustajien kannanotoissa esitetyt näkemykset tulee huomioida jatkovalmistelussa.

Lisäksi on selvitettävä seuraavat, tällä hetkellä avoimiksi jääneet päätöksenteon kannalta oleelliset asiat:

1. Kokonaiskuvaa organisaatiorakenteen muutoksen jälkeen tapahtuvasta toiminnan sisällön muuttumisesta ei ole esitetty, kuten ei myöskään sitä, missä vaiheessa asiakkaille, nykyisille ja tuleville, tulee muutoksia hoitomaksukustannuksiin?

2. Selvittämättä on myös, lisääkö Suursuon sairaalan siirtäminen akuuttisairaalan kuntoutusyksikön osaksi sen terveyskeskukselle aiheuttamia vuorokausikustannuksia ja jos, niin kuinka paljon?

3. Selvittämättä on, jos heti vuodenvaihteessa potilaita ei siirretä, niin siirretäänkö vuodenvaihteen jälkeen kuitenkin joitakin kokonaisuuksia tai osa-alueita ja miten ne vaikuttavat henkilöstön rakenteeseen ja mitoitukseen?

4. Selvittämättä on myös se, kuinka turvataan jatkossa niiden potilaiden hoito, jotka tarvitsevat akuutin sairaanhoidon ja kuntoutuksen jälkeen edelleen vaativaa tai erittäin vaativaa ympärivuorokautista hoitoa hoivan sijasta?

5. Selvittämättä on, paljonko muutos lisää jatkossa kotisairaalan toimintaan tarvittavia resursseja, kun asukkaat hoidetaan eritasoisessa palveluasumisessa ja vanhainkodeissa?

6. Esitys ei myöskään anna vastausta siihen, miten ja missä hoidetaan ne alle 65-vuotiaat henkilöt, jotka tarvitsevat pitkäaikaista kuntoutusta tai eivät annetusta hoidosta huolimatta kuntoudu?

7. Selvittämättä on henkilöstön tulevien toimenkuvien konkreettiset muutokset, henkilöstörakenne ja henkilöstömitoitus?

8. Pitkäaikaissairaalassa on saadun selvityksen mukaan keskimäärin 0,63 hoitajaa / hoidettava henkilö, sosiaalivirastossa 0,5 / hoidettava henkilö. Sosiaali- ja terveysministeriön laatusuosituksen mukaan hyvä henkilöstön mitoitus ympärivuorokautisessa hoidossa on 0,7- 0,8 hoitajaa / asiakas. Lääketieteellistä hoitoa tarvitsevien asiakkaiden osalta hyvä mitoitus on 0,8 hoitotyöntekijää asiakasta kohden. Esityksessä ei ole selvitetty, ollaanko tähän tasoon pyrkimässä, missä ajassa ja millaiset henkilöstö ja rahalliset resurssit sen toteuttamiseen tarvittaisiin?

9. Esityksessä ei ole selvitetty, missä ajassa Kivelän, Koskelan ja Myllypuron nykyiset hoitomuodot ajetaan alas ja montako palveluasumispaikkaa niiden tilalle tullaan tarjoamaan?

10. Selvittämättä jää myös kokonaan kotihoidon tämänhetkinen tilanne, mistä ja millä aikataululla tarvittavat voimavarat siirretään kotihoidon kuntouttavaan ja muuhun toimintakykyä ylläpitävään toimintaan sekä sen kustannukset, kun tavoitteena on lisätä kotona asumista?

11. Terveyskeskuksen ja Sosiaaliviraston tietojärjestelmien yhteensovittamisesta aiheutuvia kustannuksia ei ole esitetty lainkaan. Selvittämättä on myös kuinka paljon henkilökunta tarvitsee tietotekniikkakoulutusta ja mitkä sen kustannukset ovat?

12. Myös Seniorisäätiön tulevan toiminnan sisältö ja asukkaille annattava hoito- ja hoivan taso tulee avata annettua enemmän, kuten myös tulevien hoitopaikkojen määrä?

13. Mitä palveluasumisen painottaminen ja kotona asumisen tukeminen tarkoittavat laitospaikkamäärissä, kun otetaan huomioon kasvava palvelutarve?

Asian valmistelun aikana on selvinnyt, ettei hoidossa olevia henkilöitä tai heidän omaisiaan ole kuultu tai informoitu riittävästi asiassa. Myöskään henkilöstöä ei ole asian valmisteluvaiheessa kuultu eikä heidän näkemyksiään ole otettu huomioon asian valmistelussa. Samalla on myös selvinnyt, ettei kaupungin asettamaa vanhusneuvostoa ole kuultu asiassa. Luottamushenkilöiden esittämiin kysymyksiin ei virkamiesjohdon mukaan ole voitu vastata, koska vuoden vaihteen jälkeen vasta aletaan suunnitella muutoksen aiheuttamia konkreettisia toimenpiteitä. Näin suuren asian valmistelu ilman selkeitä tulevien vuosien toimintalinjauksia ja kustannusarvioita sekä asianomaisten kuulemista ja mahdollisuuksia vaikuttaa muutokseen ja päätöksentekoon, ei täytä hyvän hallinnon periaatteita.

Vasta edellä mainittujen lisäselvitysten jälkeen voidaan objektiivisesti arvioida faktatietojen pohjalta onko esitetty muutos tarpeellinen tai ei. Asia tulee tuoda terveyslautakunnan uudelleen arvioitavaksi ja valtuuston päätettäväksi vasta näiden lisäselvitysten valmistuttua.

Helsingissä 3.11.2009 Lilli Autti ja Jouko Malinen

Verkoston arvio 2010 budjettiehdotuksesta

18. lokakuu pm 2009

Ritva Pitkänen on useana vuonna laatinut arvion Helsingin budjettiehdotuksista, joissa  sosiaali- ja terveyspalvelut ovat olleet säännönmukaisesti alibudjetoituja. Helsingin Energian voittovarojen käyttöä ei käsitelly budjettiehdotuksissa, vaikka voitto on hyvin enneustettavissa. Helsingillä on jatkuvasti enemmän saatavia kuin velkoja. Kassavarat ovat olleet ylisuuret.

Budjetti2010

Esimerkki Hesan Moilasesta

18. lokakuu pm 2009

Hesan Moilanen 2005

Sairaalapastorin näkökulma vanhustenhoitoon Helsingissä

18. lokakuu pm 2009
Merja Hållfast
1.10.2009

TAUSTAA
Sain muutamia viikkoja sitten pyynnön tulla kertomaan omasta näkökulmastani,
käytännön työstä saamiani käsityksiä ja kokemuksia vanhusten tilanteesta
sairaaloissa ja terveydenhuollossa Helsingissä.

Ensin jotakin tuosta näköalasta tai näkökulmasta:
Olen toiminut vuodesta 2000 lähtien sairaalapappina Helsingissä pääasiassa
Myllypuron ja Herttoniemen sairaaloissa ja ennen tuota muutaman vuoden
Vantaalla samanlaisessa työssä.
Sairaalapappeja on Helsingissä 25 eri sairaaloissa, sekä HUS:ssa että
kaupungin sairaaloissa ja Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa.

Sairaalapapit ovat kirkon työntekijöitä, jotka tekevät työtään sijoitettuna
sairaaloihin. Työtä tehdään kirkon ja sairaaloiden välisten sopimusten
puitteissa ja näistä tulevalla ?reviirillä?,
sairaaloissa, mutta terveydenhuollon organisaation ulkopuolella. Näkökulma on
näin ollen tavallaan ulkopuolinen, mutta hyvin läheinen potilaiden, omaisten ja
työntekijöiden suhteen.
Näin sairaalapapin näkökulma säilyy ihmisläheisenä ja ihmislähtöisenä. Hän ei
katso asioita hoitoketjujen eikä prosessien, ei kustannuspaikkojen eikä
tulosyksiköiden kehyksissä eikä ota kantaa asioihin muuten kuin potilaiden,
omaisten ja työntekijöiden näkökulmasta ihmisinä.
Tällä näkökulmalla kuitenkin on ymmärtääkseni tärkeä merkitys, koska se on
vaarassa muuten hävitä suurissa organisaatioissa ja tämän ajan toisenlaisten
tavoitteiden puristuksessa, jotka ovat tulleet myös terveyden- ja
sairaudenhoidon kenttään.

Viime vuosina ovat vanhustenhoidon kysymykset olleet lähes jatkuvasti esillä.
Ne ovat herättäneet monenlaista huolta: toisaalta organisoinnin ja
hallinnoinnin ja talouden huolena toisaalta kysymyksinä todellisista tarpeista,
hyvästä ja inhimillisestä hoidosta, asenteista ja kohtelusta.

KOKEMUKSIA
Kun katselen taaksepäin tätä suunnilleen kymmenen vuoden aikaa sairaaloissa,
sisältyy siihen suuria muutoksia. Yksi muutos sinänsä on muutoksen kiihtyminen.
Yksi konkreettinen muutoksen aiheuttaja on lisääntyneet organisaatiomuutokset.
Tuntuu, että koko ajan on käynnissä jonkinlainen uudelleenjärjestely. Juuri kun
edellisestä on nipin napin päästy asettumaan ja voitaisiin keskittyä enemmän
itse työhön ja sen sisältöön aloitetaan uusi uudelleenjärjestely. Joskus ne
vaikuttavat paniikkiratkaisuilta.

Sairaalatyössä niin kuin muussakin työssä organisaatiomuutosten kohteina ja
toteuttajina ovat tietenkin työntekijät, heistähän organisaatiot koostuvat.
Ymmärrän, että muutoksiin liittyy myös turhaa muutosvastarintaa, mutta ihmisten
ja ihmistyötä tekevien työntekijöiden kyseessä ollen kuluu aikaa sopeutumiseen
ja erilaisten työkulttuurien muotoutumiseen ja työtapojen löytymiseen.

Tuohon kaikkeen kuluva aika ja voimavarat on aina pois itse perustyöstä, tässä
tapauksessa potilaiden hoitamisesta, kohtaamisesta.

Muut muutokset liittyvät enemmän työn sisältöön. Yhä enemmän on käynnissä
erilaisia lyhyitä projekteja ja hankkeita, jotka myös vaativat resursseja, joka
kaikki on pois perustyöstä. Kehittämishankkeilla varmaan saavutetaan etuja ja
tuloksia, mutta joskus vaikuttaa siltä, että ennen kuin hankkeita on edes
ehditty kunnolla toteuttaa, tulee jo seuraava ja näin saattavat mahdolliset
edutkin jäädä toteutumatta..

Joskus tulee mieleen, että kaikkein radikaalein ja vaikuttavin muutos
saattaisi ollakin se, että puhalletaan peli poikki, keskeytetään kaikki
perustyön ulkopuolelta tulevat esitykset ja hankkeet ja keskitytään itse
substanssiin, vanhusten kohdalla ihmisläheiseen, kokonaisvaltaiseen hoitoon.

Yhtenä esimerkkinä: sen sijaan, että tutkitaan vanhusten ravitsemuksellista
tilaa ja ravinnon saantia, voitaisiin käyttää tuokin aika heidän syöttämiseensä
ja juottamiseensa. Suomessakin on ainakin seitsemän kymmentä luvun alusta
lähtien (jolloin olin tekemisissä ravitsemuskysymysten kanssa) tiedetty
vanhusten ravitsemusongelmien käytännön tilanne. Tutkimus ei sitä enää muuta,
vaan toimenpiteet asian parantamiseksi.

Toinen sisällöllinen muutos ainakin sairaalapapin näkökulmasta, eli henkisestä
ja hengellisestä näkökulmasta, on hoidon pirstaloituminen. Puhutaan kyllä
kokonaisvaltaisuudesta ja holistisuudesta, mutta usein hoito kuitenkin
keskittyy vain kapeaan, usein nimenomaan fyysiseen ongelmaan ja senkin sisällä
mitattavaan asiaan. Ymmärrän, että tarvitaan eksaktia tietoa, vertailtavuutta
ja tietoa vaikuttavuudesta, mutta ihminen kokonaisuutena on vaarassa hukkua
näiden lukujen ja parametrien taakse.

VÄLÄHDYKSIÄ
Seuraavassa kerron joistakin tilanteista ja epäkohdista, joita näen potilaiden
hoidon eri vaiheissa.

Terveyskeskuksen akuuttisairaalaan potilaat tulevat joko
erikoissairaanhoidosta toipumaan ja kuntoutumaan siirtyäkseen sitten joko
sinne, mistä on erikoissairaanhoitoon tultu tai sitten uuteen, aikaisempaa
enemmän apua tarjoavaan paikkaan. Toinen pääasiallinen tie on tulla kotoa tai
vanhainkodista päivystyksen kautta.

Usein on taustalla yleistilan lasku ja pärjäämättömyys tai kaatuminen
seurauksineen: lonkkaleikkaus tai muita vastaavia vammoja tai sitten
varsinainen syy on kaatumisen taustalla: verenkiertohäiriöt ja sairaudet.

Usein päivystyksestä ja erikoissairaanhoidostakin tullessaan potilas on
ymmällään ja epätietoinen tilanteestaan: mitä on tapahtunut, missä olen, miksi
olen täällä, mistä on kysymys.

Ainakin, jos taustalla on yleistilan lasku, liittyy tilanteeseen myös
muistisairautta, mikä lisää hämmennystä ja epävarmuutta, ahdistusta ja
pelokkuutta.
Näissä tilanteissa on tärkeätä, jos potilaalla on omaisia: he voivat auttaa
uudessa tilanteessa selviämistä. Aina ei omaisia kuitenkaan ole ja ystäviin
katkeavat yhteydet.

Potilaan fyysistä sairautta tai vammaa hoidetaan tehokkaasti, hänelle annetaan
kuntoutusta mahdollisuuksien mukaan. Mutta kovin usein olen nähnyt tilanteita,
joissa potilaan epätietoisuus ja ahdistus ylittää kaikki muut tarpeet. Hän
tarvitsisi juuri alkuvaiheessa kokonaisvaltaista huomioon ottamista,
rauhoittamista, selittämistä jne. Uudessa tilanteessa ja ympäristössä
dementiaoireet vahvistuvat ja vievät kokonaisvointia alaspäin.

Saattaa olla niin, että potilaan selkeät hoidettavat asiat saadaan hoidetuksi,
mutta sopivaa jatkosijoituspaikkaa ei löydy. Edellisessä
organisaatiouudistuksessa, jossa akuuttisairaala ja pitkäaikaissairaala
erotettiin toisistaan, hävisivät akuuttipotilaiden mahdollisuudet lähes
kaikkeen henkiseen virkistykseen ja kokonaisvaltaiseen ihmisen huomioimiseen.
Näistä huolehtivia työntekijöitä ei ole.

Taustalla on ajatus, että akuuttisairaalavaihe on niin lyhyt, että virikkeitä
ei tarvita, mutta käytännössä ei ole näin. Sairaalassaoloaika kuitenkin usein
venyy ja potilaan henkinen tila ja virkeys heikkenevät.

Usein olisi tärkeintä, että juuri sairaalaan tulovaiheessa olisi aikaa
potilaan huomioon ottamiselle ja henkilökohtaiselle kohtaamiselle ja näin
luotaisiin turvalliset lähtökohdat ja positiivinen ilmapiiri hoidolle ja
kuntoutumiselle.

Akuuttisairaaloissa on toki muunkinlaisia potilaita: on erikoissairaanhoidosta
terminaalihoitoon siirrettyjä esim. syöpäpotilaita, infektiopotilaita,
alkoholisairauksista kärsiviä, monesti levottomia, väkivaltaisiakin,
täydellisen muistamattomia, mutta itse liikkuvia vanhuspotilaita, psykiatrisia
potilaita, jotka on lähetetty psykiatrisesta sairaalasta, kun akuuttia hoidon
mahdollisuutta ei ole jne.

Yleensä kaikkia erilaisia potilaita on samoilla osastoilla, samassa
huoneessakin. Ymmärrettävää on, että tilanne on vähintäänkin haasteellinen
henkilökunnalle ja ahdistava ja ei ainakaan hoitoa ja kuntoutusta edesauttava
potilaillekaan. Syy ei ole henkilökunnan, he ovat usein täysin mahdottomien
tehtävien edessä hoitaessaan monisairaita ja monenlaista osaamista vaativia
potilaita yhdessä.

Usein akuuttisairaalassa siis jonotetaan johonkin toiseen hoitopaikkaan:
pitkäaikaissairaalaan, palvelutaloon tai muualle.

On usein järkyttävää seurata kuinka huonokuntoisia ja pelokkaita vanhuksia
kotiutetaan, kun alkuperäinen yksittäinen asia, jonka vuoksi on sairaalaan
jouduttu, on jotenkin korjaantunut, mutta kokonaistilanne on huono, ja ehkä
vielä uudessa ympäristössä huonontunut. Joskus potilas tulee takaisin samana
päivänä, kun on kotona heti kaatunut.

Eräs esimerkki: omainen käynyt 10 vuotta Myllypurossa päivittäin, henkilökunta
huolehti, Meilahti, Herttoniemi, Koskela, Herttoniemi, Kontula
vaimo koko ajan Myllypurossa, mutta miestä ei voitu kuukausien odottamisen ja
muun siirtelyn sijasta sijoittaa Myllypuroon, kun pisteet eivät riittäneet

Jos potilas todetaan sairaalahoitoa tarvitsevaksi, hänet sijoitetaan
pitkäaikaissairaalaan. Tällöin voidaan tietää, että hän todella on sairas,
usein monisairas ja moniongelmainen. Kevyempi hoito ei tule kysymykseen.
Pitkäaikaissairaaloissa olevat potilaat eivät ole niissä turhaan.

Monesti näkee, kuinka eri sairaaloissa kiertämisen jälkeen, kun potilas saa
asettua pitkäaikaissairaalaan, missä ympäristö vastaa hänen tarpeitaan ja hoito
on kokonaisvaltaista, hänen tilanteensa alkaakin parantua. Potilaat ovat
tuolloin kuitenkin palliatiivisessa hoidossa, he eivät parane.

Hoidossa pyritään silloin keskittymään niihin asioihin, jotka vielä ovat
mahdollisia, tukemaan omatoimisuutta, kun se on mahdollista ja kunnioittamaan
itsemääräämisoikeutta. Monien kohdalla on jossakin vaiheessa edessä
saattohoitovaihe. Tämänkin alueen osaamista tarvitaan, jotta ei esimerkiksi
kivunlievityksen tai muun saattohoitoon liittyvän hoidon takia tarvitse siirtyä
muualle tutusta ympäristöstä ja tuttujen hoitajien hoidosta.

Pitkäaikaissairaalassa on mahdollisuus myös liittää omaiset osaksi hoitoa.
Monet omaisista ovat jo vuosia hoitaneet omaistaan kotona, usein voimien
äärirajoille. Mutta jossakin vaiheessa tulee sellainen tilanne, että usein
itsekin iäkäs ja sairasteleva omainen ei yksinkertaisesti kykene hoitamaan
puolisoa kotona. On suostuttava sairaalahoitoon. Tuo vaihe on usein raskas,
sitä siirretään liiankin pitkälle ja taistellaan syyllisyydentunteiden kanssa.
Jos päädytään sairaalahoitoon, sitä todella myös silloin tarvitaan.

NYKYTILANNE
Helsingissä vanhustenhoidon kysymykset ovat nousseet viime viikkoina ja
päivinä konkreettisesti esiin siinä yhteydessä, kun on paljastunut suunnitelma
pitkäaikaissairaaloiden liittämisestä sosiaalitoimeen.

Suunnitelman mukaan pitkäaikaissairaalat siirrettäisiin sosiaalitoimen
alaisuuteen. Niistä tulisi vanhainkoteja. Vastaavasti taas vanhainkodeista eli
vanhustenkeskuksista tehtäisiin palveluasumista. Vanhuksia pyritään myös
entistä pidempään hoitamaan kotona.
Eli kaikessa pyritään ns. kevyempään hoitoon.

Herää kuitenkin kysymyksiä: millaista hoitoa vanhukset todella tarvitsevat,
mistä voidaan tinkiä potilasturvallisuuden vaarantumatta ja mitä edellytetään
eettisesti kestävältä vanhustenhoidolta. Missä kulkee raja hoidon ja heitteille
jättämisen välillä. Esimerkiksi kotihoidon osuutta sanotaan laajennettavan ja
omaishoidon tukemista lisättävän, mutta konkreettiset toimenpiteet näyttävät
muulta.
Mikä todellisuudessa on tämän hankkeen takana? Mistä tulee tämä mahdoton
aikataulu?
Kysymyksiä herättää myös hankkeen valmistelutapa: kaupungin konsernijaoksen
teettämän konsulttiselvityksen perusteella päädytään yhdistämiseen, nimitetään
ohjausryhmä valmistelemaan asiaa. Tiedotus on ollut vähäistä ja demokraattinen
päätöksentekojärjestelmä ei ole käsitellyt asiaa lainkaan. Lautakuntiin ja
Kaupunginvaltuustoon asia menee vasta marraskuussa. Tällöin vasta päätetään
oikeasti tästä laajasta ja kauaskantoisesta hankkeesta, jonka kaikki
seuraamukset ja vaikutukset sekä vaikuttimet olisi sitä ennen tarpeen
perusteellisesti selvittää.